Meillä asuu sellainen jo tuntuvasti vaahtosammutinta suurempi olento, jonka pienestä suusta tulee ääntä kokoajan. KOKO AJAN. Eikä siis mitään sekavaa älämölöä, vaan hyvin selkeää puhetta. Ja laulua. Tarinaa. Ihan tauotta.

En välillä käsitä sitä. Eikö hän joudu missään kohdassa edes vähän miettimään mitä seuraavaksi sanoisi. Tai laulaisi. Välillä lausuu runoja. Hänellä on pakko olla jokin supervoima, jonka avulla hän miettii seuraavia puheenaiheita ja tarinoitaan samalla kun suu tykittää edellisiä mielen tuotoksia pihalle.

On melko huvittavaa kuunnella runoa, joka on kestänyt 15 minuuttia tauotta ja loppua ei näy. Silti tarina kuitenkin etenee ja kulkee edes jonkunlaista polkua pitkin. Tuo kaikki pienestä sydämestä kumpuava runonlausunta pitää tietenkin samalla esittää visuaalisesti. Hyppien ja tanssien, pomppien ja pyörien. Aivan lumoavaa seurattavaa.

25 minuuttia on kulunut. Vieläkin tuo touhu hymyilyttää ja hämmästyttää.

26 minuuttia on kulunut. Minulla käy jo mielessä, että kohta tuo oikeastaan voisi kyllä loppua. Jos välillä jotain muuta.

27 minuutin kohdalla päätän sanoa, että nyt on tarinan Pikku-Pupu tehnyt runossa jo tosi montaa eri asiaa, ja tosi kovaan ääneen. Voisiko pupu olla vaikka ihan pienen hetken hiljaa. Jos Pikku-Pupu vaikka nukkuisi.

Kyllä kuulemma voi. Puput kuulemma tykkää nukkumisesta. Hän käy hirvittävän söpöön sikiöasentoon matolle ja pistää silmät kiinni. Sillä samalla sekunnilla herää pirteä Pikku-Kisu. On nyt tämän kuvaelman pääosassa. Tosin esitys oli tällä kertaa melko lyhyt, koska söpö pikku-kisu muuttuikin hetkessä murisevaksi ja riehuvaksi tuhmaksi kisuksi.

Alkaa tuntumaan siltä, että kohta on pakko viheltää pilliin ja puhaltaa peli poikki. Ennen kuin sattuu. Koska yleensä sattuu.

Viimeksi, kun tämä riehakas kisu heilutteli päätään keittiön pöydän ääressä, osui otsa pöytään. Ilmeestä ja äänitasosta päätellen sattui. No, ei muuta kuin kisu syliin ja hellää hoivaa. Noin saattaa käydä kun liikaa innostuu.

Voihan noin käydä myös astetta kovemmalle tukanheiluttajallekin. Moshatessa eturivissä muutaman oluen jälkeen. Tosin siitä ei ehkä seuraa samanlaista lohdutonta nyyhkytystä. Paitsi, jos pään lyö tosi kovaa.

Kyllä minä lupaan lohduttaa myös itkevää hevimusiikin ystävää, jos sellainen tilanne tulee vastaan. Silitän tukkaa ja puhallan hellästi kipeään kohtaan. Silläkin uhalla, että siitä voi seurata aivan jumalaton tukkanuotta. Toki, ymmärtäähän sen.

Välillä pikkuihmiselle tulee myös hetkiä, jolloin hän itseasiassa on vaiti. Paikallaan. Näin tapahtuu aina arkipäivisin. Se on se hetki, kun TV:stä tulee Pikku Kakkonen. Silloin ollaan hiljaa ja tuijotetaan lasittunein silmin. Aivan kuten minäkin, silloin kun pikku kakkonen tarjotaan eteeni.

Mutta.

Palataan takaisin niihin ihmismielen hämmästyttäviin tuotoksiin. Vaikka pieni lapsi on vasta elämänsä alkutaipaleella ja elää siinä omassa ihanassa kuplassa, niin on siellä pään sisällä myös todella suuria ajatuksia. Sitä välillä ihan pakahtuu niistä sanoista, mitä pieni ihminen viattomin silmin suustaan päästää.

Iltapalalla hänen kupissa oli teetä nimeltä Sadepäivän Ilo. Hänen lemppariteetä. Hän kysyi jälleen kerran maistettuaan, että mitä teetä tämä olikaan. Vastauksesta intoutuneena hän ilmoitti:

”Ilo on sellaista, että siitä tulee hyvä mieli”

Totta! Häneltä kysyttiin, millaista se suru sitten on. Mietti hetken ja vastasi:

”Suru on sellaista, että se tuntuu siltä kuin sydän halkeaisi”

Kyllä! Miten voikaan 4-vuotiaan suusta tulla jotain noin syvällistä. Sen verran paljon kosketti, että vähän silmäkulma kostui. En olisi todellakaan osannut vastata mitään yhtä hienoa ja aitoa.

Sitten hän vielä lisäsi näin:

”Sadepäivän Iloa kun juo, niin sydän menee takaisin kiinni”

Tuohon ei minulla ole enää mitään lisättävää. Sanattomaksi vetää.

Lapset on vaan niin fiksuja.