Hän juoksi pöytää ympäri ja lauloi. Pikkuhiljaa laulusta loppuivatkin sanat. Mutta mekkala ja pöydän ympärijuoksu vain jatkui. Ääni koveni ja vauhti kiihtyi. Koitin siinä imeä omaa hymyä pyllyyn, kun hän lopulta hyvin tahdikkaasti yritti imitoida haitarin ääntä ja tyhjällä kynäpenaalilla matki samalla haitarinsoittoa.

Sitten hymyni hyytyi.

Mietin että mitä helvettiä. Ei meillä ole haitaria. Eikä tule. Onko joku perkele mennyt saastuttamaan pienen lapseni kauniin sielun näyttämällä hänelle, millainen haitari on ja kuinka sitä soitetaan. Vai osaako jokainen lapsi soittaa luonnostaan tuollaista ”leikkihaitaria”.

Onko se samanlainen taito kuin nokkahuilun kanssa. Eli kun annat lapselle nokkahuilun, niin vaikka hän ei olisi sellaista ikinä nähnytkään, niin hän osaa silti välittömästi puhaltaa siihen oikein. Toisin sanoen niin, että saa sillä äänen aikaiseksi. Kovan sellaisen.

Työnsin kuitenkin tämän haitari-ahdistukseni nurkkaan ja annoin hänen jatkaa. Hän ei kuitenkaan kovin pitkään enää tee tuollaisia asioita. Tässä hetkessä me vanhemmat olemme vielä hänelle niitä rakkaimpia ihmisiä. Hän kyllä osaa myös näyttää sen niin monella tavalla. Hänelle kaikki on vielä rehellistä ja aitoa, niin ilot kuin surutkin. Aivan kuten se, kun hän ilmoitti, että huoneessaan oleva koristekirahvi on hänelle ilkeä. Ja että se puhuu rumia. Siksi kuulemma halusi tulla sänkyyn viereen nukkumaan. Tuhma kirahvi sanon minä.

Mutta varmasti vielä tulee se päivä, kun hän ei halua enää viereen peiton alle. Eikä pelkää kirahvia. Myös se haitarinsoitto loppuu ja vaihtuu suun soittamiseksi. Silloin me vanhemmat olemmekin ne paskimmat ihmiset maailmassa. Me, jotka pilaamme hänen elämän. Uskon, että myös nuokin tunteet hän osaa näyttää niin monella tavalla. Erotus siihen pienen lapsen käytökseen on se, että kaikki tuo tuleva raivo ei ehkä olekaan täysin aitoa. Osa siitä tulee toki olemaan ihan todellista, mutta osa on silti vain uhmaa, teiniangstia ja kapinointia. Sitä, että kuoren alla se pieni ihminen haluaisi silti syliin ja lähelle, mutta samalla rimpuilee irti ja haistattaa vitut.

Joten sitä kaikkea odotellessa täytyy koittaa vain nauttia tästä ilosta ja riemusta. Se loppuu jossain kohtaa. Toivon että vain hetkeksi, ja raivovaiheen ohitettuaan hän pitäisi meitä vanhempia taas yksinä rakkaimmista ihmisistä hänen maailmassaan.

Jos hän silloinkin haluaa soittaa vielä sitä harmonikkaa, niin se hänelle suotakoon.

Mieluummin silti se kuin nokkahuilu.