Huomasin tuossa, että olen näköjään pitänyt tätä blogia jo 2 vuotta. Outo fiilis, että tämä rakas ja häiriintynyt mielentuotos on kulkenut tässä vierellä jo noinkin kauan. Eikä kaksi vuotta ole ehkä monellekaan mitenkään pitkä aika, mutta minulle se on. Mutta ei jäädä nyt päivittelemään sitä, vaan mietitään hieman sitä mennyttä vuotta, koska onhan se ollut aikamoinen vuosi, täytyy myöntää.

Tilastojen valossa julkaisin blogitekstejä hieman vähemmän kuin edellisenä vuonna, mutta tämä ei olekaan mitään pakkopullaa, jota pitää suorittaa, vaan nuo tekstit tulevat aikalailla itsestään. Katsoin, että tämä postaus on jo järjestyksessään numero 171 (mitä hieman itsekin hämmästelin, ett onko niitä jo noin paljon). Somen maailmaan taas taisi tulla paljon enemmän outoa liikehdintää verrattuna edelliseen vuoteen. Mutta nämä tilastot eivät minua sinällään kiinnosta, joten mennään eteenpäin.

Mietitään jotain muuta.

Nyt kun mietin viimeistä vuotta, niin en olisi koskaan uskonut, että kuinka yhteen vuoteen voi osua niin paljon asioita. Niin erilaisia asioita. Miten tähän aikahaarukkaan on voinutkaan mahtua niin paljon iloa ja hyviä hetkiä. Kokemuksia ja tunteita, joista kasvaa aikanaan hienoja muistoja. Tähän vuoteen on mahtunut paljon elämää. Niin paljon. Enkä minä sitä kaikkea ole blogiteksteissä tuonut edes esiin, koska jotkut asiat on myös kiva pitää itsellään.

Mutta, koska kaikella on aina kääntöpuolensa, niin myös surut ja murheet ovat kaivaneet kyllä hetkittäin niin paljon maata jalkojen alta, että siitä montusta ei aina niin vain ollakaan noustu. Hetkittäin sieltä ei ole edes itse päässyt ylös, mutta onneksi on käsiä, jotka silloin auttavat. Nostavat sinut takaisin maan pinnalle. Jaloilleen. Muistoja nekin hetket tulevat olemaan, aikanaan. Tärkeintä tässä kaikessa on kuitenkin se, että kaiken tuon voi kääntää lopulta myös kauniiksi muistoiksi. Ainakin tavallaan. Kasvatella rauhassa niiden ympärille kultareunuksia ja kukkasia. Se ottaa toki aikaa, mutta ei minulla ole kiire, joten antaa ajan kulua. Pölyn hieman laskeutua.

Paljon on tapahtunut, ja varmasti tulee vielä tapahtumaankin. Muutoksia, uusien kaivelua, vanhojen repimistä ja kaikkea siltä väliltä. Hetkiä, jotka ovat sulattaneet sydäntä, ja toisia tilanteita, joissa se on jähmettynyt paikalleen. Tunteita. Niin suuria tunteita, joista osan haluan pitää ja toiset unohtaa. Kuten sanoin, niin ne muistojen kultareunukset ovat kyllä tulossa, mutta niitä ei vain näe vielä.

Hypätään sitten huumorin puolelle.

Tähän vuoteen on mahtunut myös melko koomisiakin asioita, tai ainakin omasta mielestäni. Minut muunmuassa potkittiin pihalle eräältä blogisivustolta, koska juttuni eivät olleet sopivia kaikkien silmille. No, eivät ne ehkä tule olemaankaan, joten mitä minä siellä sivustolla tekisin. En minä halua kaunistella, tai yrittää esittää kilttiä ja pikkusievää. Enhän minä ole sellainen.

Tuhma minä haluan olla. Sottainen. Sellainen, joka saa hetkittäin jonkun posket hieman punottamaan, ja hymyn nousemaan kasvoille. Joku voisi kutsua jopa pervoksi, mutta käyttäisin ennemmin termiä, että minulla on vain eroottinen mielikuvitus. Likainen sellainen. Sopivasti vinksallaan, niinkuin pitääkin. Ja niin taitaa olla sinullakin, koska minun kirjoituksiani luet. Hyvä sinä, pidä tuosta kiinni!

Eikä ole myöskään ollut kovinkaan tavatonta, että some-tilejäni on sujuvasti ja tasaisin välein rajoitettu tai jotenkin valitettu niiden sisällöstä. Se kyllä välillä huvittaa, mutta ei toki ole tullut myöskään mitenkään yllätyksenä. Kyllä minä tiedän mistä kirjoittelen, joten nostan kyllä reippaasti käden ylös virheen merkiksi, jos ne asiat pitää virheinä ottaa.

On silti aina kiva hieman ravistella niiden ihmisten elämää, joilla kukkahattu on vähän turhan kireällä päässä. Eikä se toki huonoa heillekään tee, koska tuo ravistus usein aiheuttaa myös sen, että sieltä pimpistä varisee hieman hiekkaa ulos. Tai ravistellessa voi käydä myös niin, että se perseeseen survottu rautakanki tulee juuri sen verran näkyviin, että sen voisi kiskaista sieltä pihalle.

Mutta se on sitten jokaisen oma valinta, että kuinka paljon kankea tai soraa haluaa sisuksissaan säilyttää. Ei ole minulta pois.

Niin. 2 vuotta takana, ja kolmatta painetaan iloisesti eteenpäin. Päivä kerrallaan, aina aallonharjoista niihin mutaisiin monttuihin, ja kaikki siinä välissä on sitä elämää. Oikein tarkkasilmäisenä saatat löytää blogista monenlaisiakin asioita minun elämään ja viimeiseen vuoteen liittyen, koska elämästä paljon kirjoitan. Ja kuten olen sanonut, niin aina et voi tietää, että mikä on totta ja suoraan sanottua, tai että mitä piilotan rivien väliin.

Mutta se ei ole merkityksellistä. Sinullakin on varmasti parempaa tekemistä kuin tutkia blogitekstieni piilotettuja merkityksiä, tai sanojen sekaan naamioituja aiheita. Kyllä omassa elämässäkin riittää ihan tarpeeksi tutkittavaa. Ihan jokaisella.

Joten nautitaan siitä. Ollaan tuhmia. Iloisia. Vakavia. Pääasia että eletään. Vai mitä?

Niin minä ainakin teen, ja jatkan kirjoittamista.