Joskun mietin, että me ihmiset ollaan kyllä helvetin omituisia otuksia. No okei, mietin sitä aika usein, ja niin monessa eri tilanteessa. Meillä on taipumus pitää yllä kulissia, näyttää muille itsestämme sitä puolta, joka ei kyllä aina ole kovinkaan todellinen. Ehkä se kumpuaa jostain kaukaa, sieltä ajasta, jolloin ei ollut varaa näyttää, että olisi heikko tai haavoittuva. Koska se saattoi maksaa hengen.

Vähän kuin vaikka koira, joka ei herkästi näytä kipuaan. Ja vain siksi, että se tekisi koirasta heikon lauman edessä. Raa’assa maailmassa se voisi maksaa koiran hengen, ja sitä vaistoa on vaikea hetkessä muuttaa.

Sama pätee ihmisiin.

Lapsena osaat vielä sen jutun, osaat ja uskallat olla heikko. Ja on pakkokin, koska selviytyminen riippuu siitä. Koska silloin ei pärjää itsenäisesti. Teini-ikä kaikessa raadollisuudessaan kääntää tuota kelkkaa, ja tekee sen helvetin nopeasti. Hetkessä käy niin, että heikkous ei ole vaihtoehto, vaan asia, joka pitää piilottaa muilta. Avun tarve kääntyy ylikorostuneeksi itsenäistymiseksi, jossa osaat ja tiedät kaiken.

Kaiken. Mutta lopulta vain siihen pisteeseen asti, kunnes ei enää osaakaan. Kuinka kovaa se lyökään kasvoihin, kun usko omaan vahvuuteen ja kuolemattomuuteen horjuu, mutta sitä ei voi näyttää. Ei voi näyttää sitä hetkeä, kun on heikko. Ei ole saatana mikään ihme, että teini-ikä on perseestä. Kaikille.

Sitten koittaa juhlava ”aikuisuus”. Se aika, jossa tunnet itsesi, heikkoutesi ja vahvuutesi. Uskallat näyttää itsestäsi myös ne herkät ja haavaiset puolet. Paljastetut arvet ja pelot, jotka saavat sormet vapisemaan.

Vitut. En minä sitä ainakaan osaa. Samassa roolien ja muottien maailmassa kuljen eteenpäin. Haen edelleen itseäni. En tiedä kaikkia heikkouksiani, tai vahvuuksiani, joten miten helvetissä voisin myöskään näyttää ne muille. Ja vaikka tietäisinkin, niin en sanoisi silti kuin harvoille ja valituille. Heille, joihin uskallan luottaa. Heille, jotka ovat uineet kovan kuoreni läpi ja löytäneet tien sinne, missä ne on ne minun herkät ja haavaiset puolet. Sinne, jossa silti hieman peittelen arpiani, koska ne kaikki eivät vain ole vielä parantuneet. Jos en aina uskalla katsoa niitä itsekään, niin miten voisin näyttää ne muille. Varmaan paranisivat nopeammin, jos antaisin jonkun muunkin hoitaa niitä. Herkästi puhaltaa ja kevyin huulin suudella kipua pois, mutta aina on myös riski, että ne aukeavat uudestaan. Riski, että sormet alkavat vapisemaan.

Ihminen on aika hauras. Eikä siinä kai olekaan mitään väärää. Silti me esitetään. Minä. Sinä. Siinä sinä näytät ulkopuolelle kuinka varma olet. Kuinka tiedät, mitä teet ja mitä haluat. Katso mua.

Mä aina luulen tietäväni. Ja kuitenkin käy niin, että päädyn lakaisemaan paloja lattialta kasaan. Sovittelen niitä yhteen, koska en lopulta tiennytkään, mitä halusin. Mitä haluan. Kokoanko paloista samanlaisen kuin se oli, vai yritänkö luoda jotain uutta.

Joskus tuntuu, että tämä on se peli, jossa aina vain häviää.

Ja sitten kuitenkin. Peitän kaiken, ja näytän että kaikki on hyvin. Se on se kuori, joka on aika erilainen kuin se, mitä siellä kuoren takana on. Hauska puoli tässä tekstissä on se, että he, joilla on pääsy minun hieman haljenneen kuoren sisäpuolelle, niin he tietävät sen. Näkevät tämän tekstin täysin erilailla kuin muut. Ja niin on tarkoituskin.

Kuten olen niin usein sanonut, niin minun elämä on piilossa näiden tekstien takana. Kaikessa omituisuudessaan. Kaikessa hienoudessaan. Kaikessa raakuudessaan.

Ja sitten minun pitäisi tietää, että mitä minä sillä teen. Entä jos en tiedä.

Entä jos elän vaan. Tässä. Nyt.