Joskus sitä vain unohtaa joitain kappaleita. Se on outoa. Siinä tulee tavallaan tosi hölmö fiilis, koska kun sen biisin kuuntelee vuosien jälkeen uudestaan, niin muistaa kuinka paljon sitä on aikanaan luukuttanut stereoista. Elänyt sen mukana. Sitten miettii, että kuinka sitä ei ole tullut kuunneltua vuosiin. Kuinka sitä ei ollut oikein edes muistanut.
Näin kävi tämänkin kappaleen kohdalla. Kyseinen biisi tuli musiikista keskustellessa puheeksi ja ilmoille, joten pitihän se kaivaa taas kuunteluun. Vaikka Apulantaa onkin tullut vuosien saatossa kuunneltua hyvinkin tasaisella tahdilla, niin tämä on jotenkin pudonnut sieltä soittolistoilta pois. Syytä siihen en oikein keksinyt. Kyseessä on kappale nimeltä Odotus.
”Ikuisuus on helppo saada hetkeen mahtumaan”
Niin. Kuinka paljon voikaan muistaa asioita siinä pienessä ohikiitävässä hetkessä. Samalla sitä menee aivan hämilleen siitä, kuinka paljon pystyy mielessä kuvittelemaan tulevaisuutta, kelailemaan mitä kaikkea voisi tapahtua. Hetkessä.
Monesti pureudun näissä musiikin pohdiskeluissa sanoituksiin ja ehkä sitä kautta myös siihen tarinaan siellä kappaleen takana. Tällä kertaa en tartu niin kovasti teksteihin. Tämän kappaleen kohdalla se on hyvin vahvasti tunne joka vie. Fiilis, ja se miltä tämä kappale tuntuu. Mitä se saa tuntemaan. Ja miten ne sanat sitten lopulta vain kruunaavat kokonaisuutta.
Tämäkin kappale on tehty jo yli 20 vuotta sitten, mutta luoja se että se osaa potkia. Edelleen. Se kuljettaa jonnekin, niin hiton kauas, mutta samalla tässä elämässä myös niin kovin lähelle. Tähän päivään. Siihen ei moni kappale pysty. Siihen, että yksi biisi pystyy viemään minut johonkin, josta en oikein tiedä itsekään. Sellaiseen tilaan, jossa en osaa oikein sanoa, että mitä minussa tapahtuu. Aivan kuin itse pysähtyisi, ja kaikki muu ympärillä liikkuisi nopeutettuna, utuisina hahmoina ja epäselvinä tilanteina. Toisaalta sama kappale pysäyttää tarvittaessa sen maailman siitä ympäriltä, ja jäljelle jää vain hetki, johon voi upota. Niin hämmentävää.
Tämä kappale herättää varmasti ihmisissä hyvin erilaisia mielikuvia tai olotiloja, ehkä siksi, että se sopii niin moneen erilaiseen tilanteeseen.
Pystyn helposti kuvittelemaan tämän biisin vaikka lenkille tai automatkalle, jossa voi vain liikkua eteenpäin uppoutuen musiikkiin ja omiin ajatuksiin. Haaveisiin ja mielen syövereihin. Kulkea vain rytmissä mukana. Aivan yhtä hyvin tämä toimii myös siinä täydellisessä kesäillassa, laiturilla istuen ja tuijottaen peilityyntä järveä pintaa. Juuri sopivan hiljaisella, niin että sanat vielä kuulee ja kokonaisuus on se, mikä tekee siitä hetkestä taianomaisen. Miksi ei myös vaikka sinne illan viimeisille hitaille, tai ihan vain rauhalliseen fiilistelyyn sohvannurkassa.
Mutta. Jos tämä kappale johonkin sopii parhaiten, niin se on se hetki, kun kokoat itseäsi. Raavit sielua ja keräilet niitä murusia kasaan, jotta niistä taas joskus saisi kokonaisen. Tai edes enemmän ehjän. Hetkeen, jossa annat itsesi hajota.
Pysähdy hetkeksi. Kuuntele kappaletta. Kuvittele tilanne, jossa kyyneleet ovat jo hennosti muistuttamassa olemassaolostaan silmäkulmassa ja kurkussa oleva pala alkaa painamaan. Uskallan väittää, että kun kappaleen ensimmäinen kertosäe lyö voimallaan herkkään ja haavoittuneeseen mieleen, niin siinä kohdassa ne hanat aukeaa. Painaa sinun pään alemmas ja lasket kädet kasvoihin. Annat kaiken tulla. Siinä hetkessä.
Eikä siinä ole mitään väärää. Kyyneleet kuljettavat yleensä sisältä jotain pois. Päästävät sinut hieman irti siitä, mitä olet pitänyt sisälläsi. Saavat jälkikäteen ehkä näkemään asiat selvemmin. Se on se hetki, jossa sinä uskallat antaa itsesi olla heikko, ja jos uskallat näyttää heikkoutesi, niin se jos mikä tekee sinusta vahvan. Ja rohkean. Aidon. Sinut.
”On niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin, Stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin”
Pysäyttävää. Sitä voi kulkea näkemättä eteensä. Pitäisikö sitä oppia pysähtymään silloin, kun jotain osuu kohdalle. Sen sijaan, että pysähdyt ja katsot mitä tilanne voisi tarjota, niin huomaatkin painavasi kaasua. Ehkä se on muutoksen pelkoa, jännitystä tai omaa epävarmuutta. Sitä, että ei uskalla kääntää niitä kortteja, esiin tuotuja mahdollisuuksia ja mitä tuolla kaikella olisi antaa.
”Sun täytyy vaan irrottaa”
Kuten sanoin, mielestäni tässä kappaleessa on jotain, mikä tekee siitä erityisen. Jotain, mihin tarttua. Jotain, mikä vie mennessään ja jotain, joka laittaa tuntemaan. Kovaa.
Siksi sanon tämä vielä uudestaan.
Tuohon kaikkeen ei moni kappale pysty. Ei ainakaan minun kohdalla. Kyllä niitä muitakin vastaavia toki on, mutta en tiedä yltävätkö ne lopulta samaan. Ehkä.
Kaikille kappaleille on aikansa ja paikkansa. Toiset vaan sopivat paremmin useampiin hetkiin. Tämä on yksi niistä. Pitkään meni, etten tätä kuunnellut. Niin pitkään, että jo melkein unohdin.
Mutta onhan tämä sen odotuksen arvoinen.
toffeeKolli 