Tää on mun elämä. Niin me sanotaan. Onko sinulla joskus sellainen olo, että vaikka tiedät että tämä on sinun elämä, niin et hetkittäin oikein tiedä mitä sillä teet. Tässä se on. Nyt. Sitä se oli eilenkin. Samalla kun elät sitä , niin silti joskus voi tuntua, että olet menettämässä sen. Että se vain luistelee johonkin.

Hiton ristiriitaista, ehkä myös hieman vaikea selittää, mutta niinhän se elämä välillä on. Monimutkainen kasa yhteen sovitettavia palasia.

Tulee maanantai.

Tulee tiistai.

Aika juoksee. Mitä jää. Seuraava maanantai. Seuraava tiistai. Aivan kuten yhtyeen Bad Seed Rising:n kappaleessa 30. Olen toki kasvanut jo ohi tuon kolmenkymmenen ikävuoden odottelusta, mutta eipä tuossa kappaleessa tarvitse tarttua noihin vuosirenkaisiin. Bändillä on tuossa biisissä kuitenkin tietty pointti, vaikka sen takaa teiniangsti ja naiivi sekavuus hieman paistaakin läpi. Kappale pistää tavallaan silti miettimään. Tai en minä tiedä sinusta, mutta minuun osuu ainakin. Hyvä biisi.

Sitten tulee taas se maanantai.

Tiistai.

Mietitkö koskaan sitä oravanpyörää, joka meidän elämää kuljettaa. Kyllähän se elämä aikamoinen sotku on, jos sitä lähtee paremmin miettimään.

Päivät täyttyvät kuitenkin suurimmaksi osaksi arkena niistä töissä vietetyistä tunneista. Olisiko sen silloin hyvä olla sellaista aikaa, jossa myös viihtyisi.

Entäs se kodin arki, menot ja elämä niissä ympyröissä. Senkin olisi syytä olla sellaista, jossa ihmisen on hyvä olla.

Hypätään sitten sellaiseen paskamaiseen scenaarioon. Työt on perseestä ja kotona on kurjaa. Elämän käytössä olevista tunneista töissä ja kotona vietetty aika nieleekin yhteenlaskettuna jo melko massiivisen osan…..päivässä, viikossa, kuukaudessa.

”I’ll drown my heart and destroy my mind”

Mitä jää. Stereotyyppinen suomalainen on toki melko luova otus ottamaan niistä vähistä ”omista tunneistaan” ilon irti. Viinaa saatana, pää täyteen. Tarve päästä pois ja tuulettaa se työn ja kodin arki huit helvettiin. Sehän me osataan, mutta se on lyhyt apu. Siellä se arki taas odottaa heti maanantaina. Ja tiistaina. Aina vaan raskaampana.

”It’s my life and I’m losing”

Surullinen ajatusleikki. Hyvin raadollinen ja aika lujaakin päähän potkiva. Mutta en minä sitä vahingossa tehnyt. Olen usein elämässä huomannut, että kaunistellen ja varovaisin puhein ei saa aikaiseksi muuta kuin kaunistelua ja varovaisia puheita. Joskus pitää sanoa niin suoraan, että se repii pahimmillaan paloja irti. Silloin voi aluksi tuntua siltä, että ne viimeisetkin hyvät palat putoaa, mutta se voikin olla valheellista. Koska samalla hetkellä kun kolahtaa, niin myös silmät hieman aukeavat. Ehkä ne pudonneet palaset eivät olleetkaan kovin kauniita, vaan juuri niitä, joista olisi pitänyt päästää jo paljon aiemmin irti.

Joten, jos tuntui, että sörkin johonkin kipeään paikkaan, niin tässä siihen tunteeseen ajatus.

Pysähdy ja mieti. Mitä sinä teet seuraavana maanantaina. Entä tiistaina. Miten vaan, mutta älä ainakaan häviä peliä oman elämäsi kanssa. Peliä oman itsesi kanssa.

Voita se. Maanantaina. Tiistaina. Kaikkina muinakin päivinä.