Kirjoittaminen on kuin terapiaa.

Olen usein maininnut, että kirjoitan hyvin paljon minun elämästä. En siis keksi kaikkia niitä tuhmia ja pimpintuoksuisia juttujani täysin tyhjästä, vaan kyllä siellä takana on aina jokin punainen lanka, joka on ajanut minut kirjoittamaan aiheesta. Sama koskee toki myös niitä vakavampia pohdiskeluja ja oikeastaan aikalailla kaikkea. ”Tätä elämää” on sellainen tietynlainen slogan, jolla olen välillä blogiani lyhyesti kuvannut.

Ja niin se on. Se on sitä, mitä päässä pyörii ja mitä eteen tulee. Niitä pieniä tai suuria elämän pyörteitä mitä kohdalle osuu. Niitä, jotka täyttää sydämen tai raapii sieltä palasia. Siitäkin olen joskus maininnut, että asiat siellä tekstissä eivät aina ole kovin suorasti ilmaistu, koska riveissä on välejä joihin ne voi piilottaa. Joskus taas saatan kirjoittaa hyvinkin suoraan mitään piilottamatta tai peittelemättä. Mutta se, että koska kerron ne asiat rivien välissä ja koska suoraan jää lopulta sinun arvailtavaksi.

Ehkä se hauskuus onkin juuri siinä, että sinä et kovin helposti aina löydä sitä todellisuutta, josta oikeasti kirjoitan. Eikä sinun tarvitsekaan. Olisi hirveän raskasta, jos yrittäisit kaikin tavoin tulkita ja analysoida tekstiä. En minä sitä tässä kuitenkaan tavoittele, vaan toivon, että nautit tekstistä ihan vain tekstinä. Sellaisena kuin se on.

Paljon minä sitä herkkää, haavoittuvaa, raakaa ja aitoa itseäni tänne sanoihini piilotan. Joskus ehkä liikaakin, mutta olen ajatellut, että ihan sama. En minä toisaalta mitään teennäistä ja keksittyä blogia haluaisikaan pitää. Loppuisi aiheet lyhyeen, jos niitä pitäisi keksiä.

Hypätään nyt tuohon otsikon lupailemaan aiheeseen. Siihen, kuinka tätä kirjoittamista voisi luonnehtia monellakin tapaa terapiaksi oman itseni kanssa. Olen purkanut tänne paljon asioita, jakanut niin iloa ja suruakin. Osan, jälleen kerran, olen kirjoittanut todella suoraan ja osan taas hukuttanut puristuksiin sinne rivien sekaan. Tapansa kullakin ja tämä on se minun tapa.

Nyt kun tarkemmin ajattelin, niin sinä, juuri sinä rakas lukijani taidatkin olla se minun hiljainen terapeutti. Se, joka vain kuuntelee kun minä puran sydäntäni, iloa, surua ja elämää.

Kiitos sinulle siitä.

Onhan se toki hieman jännittävä ajatus, että minun sekä rietas että vakava elämäni on niin mielenkiintoista, että päädyt lukemaan sen mitä minä satun kirjoittamaan. Toki olen siitä hirvittävän iloinen, mutta enhän minä myöskään pahastuisi, vaikka ilmoittaisit, että et enää halua seurata minua. Elämä on valintoja. Olet valinnut seurata minua, ja lopulta aivan yhtä helppo valinta on olla myös seuraamatta. Silloin olen iloinen siitä matkasta, jonka kuljit mukanani. Minun kanssani. Sitä aikaa ei saa otettua pois.

Jos edelleen päädyt jatkamaan seuraamistani, niin haluan varoittaa, että se voi lopulta johtaa hyvinkin vakavaan kauniin mielesi saastumiseen, mutta sillälailla tuhmalla tavalla. Puhdas ja viaton mielesi kaatuu hohtavan valkoisissa vaatteissa keskelle mustikoita tursuavaa ja kosteaa kanervikkoa. Tuo asu ei ehkä koskaan palaudu ennalleen tai puhdistu pesussa, ja pian huomaat myös alushousujen kastuneen. Kostealla kanervikolla ei tosin ole mitään tekemistä sen asian kanssa. Se kertoo siitä, että se mielesi viattomuus alkaa hiljalleen rapistua ja tilalle tulee hieman toisenlaisia asioita, joiden annat tuntua koko vartalossa. Ripaus härskiä ja hyppysellinen törkyä, joka saa sinut pauloihinsa ja pian paluuta ei enää ole.

Itseäsi saat syyttää. Minä kyllä varoitin, että niin voi käydä. Se on vähän sama asia kuin se, että näet polulla koirankakkaa ja päätät työntää sormesi siihen. Ei se silloin ole sen koiranulkoiluttajan vika, joka antoi piskinsä paskantaa keskelle väylää, vaan sinun, joka et osannut sitä kiertää.

Joten, jos haluat maistaa sitä soppaa, jonka sanojen muodossa sinulle valmistan, niin nyt viimeistään tiedät, että siinä on riskinsä. Sanomattakin lienee selvää, että et myöskään tiedä missä se soppakauha on ollut, ja minne kaikkialle se tuleekaan menemään. Tuo mystinen rakkauden soppakauha.

Luoja näitä juttuja. Taas kerran jonkun pitäisi ottaa raippa käteen, ruoskia ja kertoa kuinka tuhmasti tein.

Voi, sehän saattaisi olla aika mukavaa. Voisin siinä samalla näpytellä jo seuraavaa tekstiä. Piiskan heiluessa punottaisi niin posket kuin pakaratkin.