Kun sielu on hieman ruhjeilla.

Luottamus on sellainen herkkä palanen ihmisessä, jonka olemassaolo voi joskus keikkua kuin veitsenterällä. Asia, joka ei synny itsestään tai tuosta vaan. Se vaatii usein aikaa, paljon aikaa syntyäkseen. Sanoja, kohtaamisia ja ennen kaikkea tekoja. Niillä teoilla on lopulta merkitystä. Enemmän kuin muilla.

Instagramissa tuli joskus vastaan tällainen ajatelma, olisikohan ollut tililtä Motivaatiomenolippu:

”En ole vihainen siitä, että valehtelit minulle. Olen vihainen siitä, että en voi enää luottaa sinuun.”

Tuohon kiteytyy tosi paljon. Asioita voi antaa anteeksi. Voi olla kyynistymättä vihan tai surun tunteeseen, mutta ei se aina riitä korjaamaan kaikkea muuta sisällä.

Luottamus kun on sellainen perkele, että se muistuttaa itsestään, jos sitä on menty kepillä sörkkimään. Sen syntyminen on ollut pitkän prosessin tulos, jonka perusteella uskallat lopulta sanoa, että luotat johonkin.

Vaikka en mikään Cheek-fani olekaan, niin hän on kirjoittanut hienon ajatuksen luottamuksesta.

”Luottamus on kuin paperi kun se rypistyy, se ei koskaan palaa ennalleen kun tulee tyrittyy.”

Hirvittävän totta. Otapa paperi ja rutista se pieneksi palloksi. Sen jälkeen avaa tuo ruttuinen kasa ja yritä saada se takaisin samanlaiseksi sileäksi arkiksi, kuin mitä se oli. Eipä näytä enää samalta.

Kun ihminen saa kynsilleen, niin se jättää jälkensä. Sitä menee vähän ryppyyn ja vaikka saisi kuinka silitystä, niin ne rypyt ei sitten aina helpolla oikene.

Sillä ei ole niin väliä, mitä ihminen sanoo, koska sanat on lopulta vain sanoja. On aina helppoa puhua ja luvata, mutta kun pitäisi toimia niiden mukaan, niin se vaatiikin enemmän. Siksi mielestäni teoilla on paljon suurempi merkitys kuin kauniilla lauseilla.

Ja kun teot ja sanat eivät kohtaakaan, niin luottamus voi muuttua hetkessä haavaksi. Se voi tuntua hyvinkin raastavalta ja repivältä. Ihminen menee siinä herkästi hämilleen, sukeltaa usvaan ja hukkaa hieman suunnan. Mieli yrittää ommella haavaa kiinni, mutta poikittaisten tikkien sijaan neula kulkeekin haavan suuntaan pohjia myöten.

Ihmisiä me toki kaikki olemme. Teemme virheitä ja vääriä ratkaisuja. Eikä se tarkoita, että luottamuksen kadotessa sitä ei saisi koskaan takaisin. Tietenkin sen saa, se vain vaatii työtä. Se pitää rakentaa uudelleen, antaa sille mahdollisuus.

Uskaltaa antautua ja luottaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: