Ihminen tuppaa elämään vahvasti tunteella. Tiedätkö sen tunteen, kun meinaa voimat loppua. Kun mietit, että kyllä minä jaksan, mutta et enää meinaa uskoa sitä itsekään.
Patoaminen taitaa olla kansantauti. Pidetään asiat sisällä, kunnes viimeinen raja tulee vastaan ja jokin pettää. Vuotokohtaa voi yrittää paikata, mutta lopulta niitä paikkoja kertyy samaan kohtaan niin paljon, että se ei enää onnistu.
Kaikille tulee varmaan elämässään hetkiä, jolloin jokin raja vain ylittyy. Kipupiste leikkaa syvän haavan, sitä parannellessa se aukeaa useaan kertaan ja lopulta arpeutuu umpeen. Arpi näkyy eikä unohdu. Ei se silti tarkoita, että sitä arpea on pakko tuijottaa ja raapia. Se on kuitenkin osa sinua ja se ei ikinä poistu. Haalistuu ehkä aikanaan. Unohtuu. Väkisin raapimalla se on vain aina kipeä ja arka. Tärkeämpää on ehkä muistaa, että olet selvinnyt jopa tuon arven myrskyistä ja nyt olet tässä. Sinä ja sinun arvet. Iholla. Sisällä. Fyysiset ja henkiset. Ne, jotka ovat muuttaneet sinua ja tehneet sinusta sen, joka nyt olet. Ne arvet, jotka vaikuttavat lopulta myös tuleviin asioihin ja päätöksiin elämässäsi. Koska kipu muuttaa ihmistä, opettaa ja antaa perspektiiviä. Ohjaa lopulta tekemään sinunnäköisiä valintoja elämässäsi.
Voihan siihen tuskaan jäädä vellomaankin. Katkeroitua. Muuttua sellaiseksi, joka ei oikeasti koskaan halunnut olla. Sellaiseksi, joka syyttää lopulta paskaa elämää ja kaikkia muita. Peili ei ehkä ole siinä kohdassa kovinkaan tuttu kapistus. Ehkä jopa asia, jota voi hieman pelätä. Koska se paljastaakin senhetkisen ihmisen, joka siellä katsoo takaisin. Sen, jota et ehkä haluakaan nähdä.
Sanotaan, että silmät on sielun peili. Ja kyllähän silmistä näkee. Toki korona-aikana jouduimme väkisinkin tulkitsemaan ihmisiä silmien perusteella, maski kun ikävästi peitti muut osat kasvoista. Mutta kertovathan silmät paljon. Paljon muutakin kuin iloa ja surua. Jos ihmisellä on jotain, jota hän ei haluaisi ääneen sanoa, niin katse yleensä siirtyy aavistuksen sivuun ja silmät lasittuu. Aivan pieneksi hetkeksi vain, mutta usein näin tapahtuu. Epävarmuus taas paistaa silmistä melko helposti, koska katse hieman hapuilee ja silmät kiertelevät vähän sinne ja tänne. Eikä saa tietenkään unohtaa niitä himokkaita silmiä. Sitä katsetta, joka riisuu toisen vaatteista. Se katse, jolla tutkit toisen kehoa, janoten kosketusta. Jos silmät voisivat, niin himon hetkellä ne vuotaisivat hunajaa.
Ennen kuin astun tuota himon polkua syvemmälle pöheikköön, niin palataan taaksepäin ja aloituksen aiheeseen.
Asioita sattuu, jonka jälkeen ihmisiä sattuu. Toisia eri tavalla ja eri syistä. Mutta sattuu kuitenkin. Onneksi me olemme niin hienosti luotuja otuksia, että usein sitä muuttuu hieman vahvemmaksi koetun tuskan ja kivun jälkeen. Pöllähtää tuhkan seasta kuin feeniks-lintu konsanaan, siivet levällään. Joskus olo voi toki olla kuin lentoon lähtevällä joutsenella, joka juoksee juoksemistaan sänkipellolla räpiköiden. Toivoen, että kohta siivet kantaisivat ja jalat irtoaisivat maasta.
Kipu myös avaa niitä silmiä. Laittaa sinut miettimään. Kipu on tunteena vahva, mutta joskus se voi myös hieman pettää sinua itseäsi. Koska kun sinua sattuu riittävästi, niin saatat olla hieman sokea sen tunteen vallassa. Et näekään välttämättä sitä oikeaa syytä kipuun tai sitä, että asia jonka luulit sattuvan kovasti onkin itseasiassa melko pieni. Se yleensä ottaa hieman aikaa ja kipuilua, ennen kuin tämän tajuaa. Mutta se on kai sitä kasvua.
Kyllä minuun on sattunut. Olen hajonnut pieniksi palasiksi. Murtunut. Silti, jossain kohdassa se kipu poistuu ja näet asioita uusin silmin. Kipu on kaivanut tärkeät asiat esiin ja ehkä hieman muuttanut omaa maailmaa. Usein parempaan suuntaan, ainakin näin minulle on käynyt.
Kivun jälkeen, kun ei enää satu, niin olo onkin yhtäkkiä hyvä. Vahva. Kipu muuttuukin iloksi. Hyväksi mieleksi.
Ehkä sitä vain kasvoi ihmisenä. Taas yhden askeleen eteenpäin. Yhden kokemuksen tai tunteen rikkaampana.
Sattukoon siis saatana, jos niin on tarkoitettu. Ei se minua kaada.
toffeeKolli 