En pystyisi itse keksimään kuvaavampaa luonnehdintaa kotona juoksevasta ja huutavasta pikku riiviöstä. Otsikko on siis lainaus Maija Vilkkumaan kappaleesta Hei tie. Muuten en tähän kappaleeseen pureudu, koska se ei mitenkään kerro tämän tekstin tarinaa. Tuosta riimittelyn pätkästä vain tuli vahvasti heti mieleen rakas pikku prinsessani, johon kuvaus sopii aivan täydellisesti. Hän kun on samaan aikaan se sadun kaunein ja ihanin prinsessa sekä raivoava ja tiuskiva ärrimurri. Luonnetta löytyy, välillä niin saatanasti, ettei meinaa edes hänen oma sisäinen draamakuningatar kestää sitä. Se on jopa melko humoristista välillä seurata tuota neidin omaa sisäistä taistoa. Hänestä näkee, kuinka hän kyllä yrittää rauhoittua ja samalla silmäkulmassa jokin suorastaan nykii häntä liikkeelle. Ei anna rauhaa.
Uhma on tällä hetkellä vahvana hänessä. Läsnä. En vaan voi sille mitään, että vaikka hän kuinka kiukuttelee, niin oma pokka ei meinaa pitää välillä. Ei saisi siinä kohtaa naurattaa, kun pieni ihminen teatraalisen näyttävästi polkee jalalla maata, koska silloin hän suuttuu vain enemmän. Silti, vaikka kuinka yritän imeä hymyäni pyllyn suuntaan, niin väistämättä aina välillä jokin ilonpilkahdus karkaa kesken imemishommien ja naurahdan. Voi pojat, siitä se raivo vasta repeääkin. Ymmärrän tuon kyllä täysin, koska hänen kokemus siinä tilanteessa on se, että hänen tunteitaan ei oteta vakavasti. Kiukuttaahan se, jos oikein suututtaa ja toinen näyttää ilmavaivaselta kultakalalta pidätellessään naurua.
Onneksi yleensä yksinäinen 10 minuutin barbi-leikki omassa huoneessa rauhoittaa ja hänen kiukku katoaa noiden laihojen nukenkuvatusten sekaan. Pitäisi ehkä itsekin koittaa tuota samaa kikkaa joskus. Lähtisikö sillä oma tuska ja ahdistus, kun vähän hiplailee ja vääntelee niitä kapeita muovisia raajoja erilaisiin asentoihin. Pahasti vaan pelkään, että jos minut jättää yksin huoneeseen barbien kanssa, niin hetken kuluttua ne on aseteltuna yhdeksi kasaksi suureen nukkeorgiaan. Ongelma on se, että barbien raajojen liikkuvuus on ainakin osassa nukeista aika vähäinen. Kaikilla kun ei ole esimerkiksi taipuisia polvia, niin eihän niitä saa edes konttusilleen. Jää monta hyvää nukkeorgian asentoa käyttämättä. Sitäpaitsi, jos barbien Keniltä ottaa vaatteet pois, niin sehän on ihan munaton eunukki. Hän joutuu muilla avuilla suorittamaan riettaan hetkensä muiden nukkejen kanssa.
Eihän näin nyt saa ajatella pienen ihmisen rakkaista leluista, mutta mitä muutakaan sottaisen aikuisen mieli tekisi. Enkä minä halua turmella lapseni leluja tuhmilla leikeillä, joten ehkä minun on parempi vain pysyä niistä erossa. Korkeintaan barbien teekutsuja leikkiä silloin kun lapsi sitä haluaa. Jättää ne tuhmat jutut pois hänen huoneesta ja siirtää nuo ajatukset omaan makuuhuoneeseen.
Väännellä siellä raajoja erilaisiin asentoihin ja hiplailla. Riisua vaatteita. Heittää ne lattialle ja potkaista samalla sängyn alle, ettei niitä tarvitse heti pukea takaisin. Voi todeta, että oma tilanne on parempi kuin Kenillä, jolta nukkevalmistaja on unohtanut yhden pienen yksityiskohdan anatomiasta. Huomata, että useammat nivelet mahdollistavat laajemman repertuaarin asentojen suhteen.
Tosin voisi olla veikeää tuo ihmisen toiminta kamarin puolella, jos kädet ja jalat olisivat suorat tönköt. Tai oikeastaan ihan kaikki toiminta. Millä sitä joisi edes kaljaa, jos sen tölkin saisi lähimmilläänkin liki metrin päähän. Pillillä joutuisi oluensa ryystämään. Rankkaa olisi.
Ai saatana, nyt ehkä vähän hävettää. Miten tämä nyt taas lipsahti näiden nahkaa hivelevien tarinointien pariin. Ei pitänyt, koska tekstin aihe lähti kuitenkin lopulta liikkeelle oman tyttäreni ihanuudesta. Ei silloin saisi tällaisia kirjoitella. Kai.
Noo, kuten olen myöntänyt, niin ehkä olen hieman omituinen otus. Sisältä sotkuinen ja sairas, mutta sillain tuhmalla tavalla. Itseasiassa, en minä sitä anteeksi rupea pyytelemään. Ylpeä olen. Maailman pitääkin olla hieman härski ja limainen. Tuoksahtaa sellaiselle, mikä hieman nostaa huulipieltä ja saa punan poskille. Saa sinut hymyilemään.
Sinne maailmaan minä haluan tunkea käteni. Ne taipuisat ja taipumattomat osat minusta. Sinne aikuisten leikkikentälle. Sinne ikuiseen ihanaan leikkiin. Sotkea sekaan sormet ja suu… ja muutakin.
Leikkiä ikä kaikki. Leikit vaan muuttavat muotoaan iän karttuessa. Silti täytyy pitää pilke silmäkulmassa. Aina.
toffeeKolli 