Kuka lopulta päättää sen, mitä sinä tarvitset. Paitsi sinä itse.

Tätä pohdin kuullessani Maija Vilkkumaan kappaleen Sä tarviit paremman kuin mä. Kävelin järven jäällä, aurinkoisena alkavan kevään aamuna. Sovittelin kuulokkeita korviin ja laitoin jotain minulle suositeltua musiikkia soimaan. Siinä rauhallisesti kulkiessani tämä kappale lähti soimaan. Hidastin hieman tahtia ja kuuntelin.

Raastavan hieno kappale, mutta herättää paljon ajatuksia. En tiedä liittyykö tämä kappale mitenkään Maijan henkilökohtaiseen elämää, mutta eipä se nyt niin minua kiinnostakaan. Käsittelen tätä vain nyt hetken niin, että Maija laulaisikin tässä itsestään.

Kappaleessa on mielestäni sellaista sekoitusta niin teini-iän rakkauden ajatuksista kuin siitä raadollisesta ja repivästä aikuisuudesta. Ja ehkä molempiin liittyvistä niellyistä kyynelistä matkan varrella. Jotenkin ilmassa on myös hieman naiivi tapa ajatella, että hän ei riitä ja ole oikea tälle tarinan toiselle henkilölle. Koska tuohon sisältyy silloin myös oletus siitä, että tämä toinen osapuoli siis odottaisi Maijan tarjoavan hänelle kaiken. Entä jos hän ei odota sitä. Entä jos se oikea Maija riittäisi hänelle. Olisi hyvä juuri hänelle, sellaisenaan. Mutta hänen mielipidettään ei tässä ehkä kuunnella, tai edes kysytä.

Voihan siis toki olla, että hän vaatiikin Maijalta tuota kaikkea. Haluaa Maijan olevan hänelle kaikki. Sitä tarina ei tässä kerro. Mutta kovasti minä silti tulkitsen tekstiä niin, että Maija luulee, että hän yrittää olla jotain, tai ei osaa olla jotain, mitä häneltä ei ole edes pyydetty.

Surullista tarinassa on se, että Maija haluaisi niin paljon pitää hänelle tärkeän ihmisen lähellä, mutta samalla ajaa häntä pois. Kukaan ei kuitenkaan osaa kertoa sitä, että hajoaako Maija lopulta enemmän ajaessaan hänet pois. Sen sijaan että hyväksyisi oman tunteensa riittämättömyydestä ja tarjoaisi vain sen oman itsensä. Ei mitään muuta.

Koska, kukapa ei haluaisi pitää lähellään aitoa ihmistä. Sellaista, joka on oma itsensä ja jolla on oma elämä ja oma tahto.

Hypätään nyt pois tästä kuvitteellisesta Maijan elämästä. Vaihdetaan vähän näkökulmaa yleisempään pohdiskeluun.

Olisi naiivia ajatella, että yksi henkilö pystyisi olemaan kaikkea toiselle. Joku voi yrittää ja pystyäkin aikansa, mutta lopulta käy ihan varmasti huonosti, tavalla tai toisella.

Kärjistetysti voisi sanoa, että tämä ”vain toiselle eläjä” katkeroituu ajan myötä heittäen hukkaan oman itsensä, sen oman elämänsä. Pahimmassa tapauksessa jäljelle jää vain se kova ja tyhjältä näyttävä kuori, jonka alla on arka ja kipeä ihminen, joka ei enää osaa aidosti elää. Sitä omaa elämää.

Missä menee se toisen miellyttämisen ja oman tahdon sekä yhdessäolon ja oman vapauden välinen kultainen keskitie. Se väylä, jota kuljetaan sujuvasti yhdessä ja erikseen. Välillä omalla tavalla ja välillä toisen tavalla, useasti myös yhteisellä tavalla. Väylä, joka ei ajan myötä aiheuta katkeruutta, vaan toimii polkuna, jota seuraamalla löytää aina kotiin.

Joku jättää asioita tekemättä, kun ei halua pahoittaa toisen mieltä. Mukautuu, päättää luopua ja rajoittaa osan itsestään pois. Toki näin ihmiset toimivat. Tekevät niitä kompromisseja, mutta hyvän kautta. Jos sen taas vie liian pitkälle, niin se meneekin hankalaksi. Kysymys kuuluukin, että kuka silloin tekee ja mitä. Jos jättää haluamiaan asioita tekemättä välttääkseen sanaharkkaa tai mielipahaa, niin tekeekö lopulta sen päätöksen itseään kuuntelematta. Tekeekö siksi, koska päätti haluta näin. Vai eväsikö lopulta vain itseltään sen, mitä olisi halunnut. Ei tehnytkään sitä mitä olisi halunnut, vaan sen, mitä arveli toisen haluavan. Samalla peitellen karhean peiton alle osan itseään ja omaa tahtoaan.

Entäs se toinen henkilö. Onko tämä silloin se, joka tavallaan rajoittaa ja on esteenä toiselle, ja pahimmillaan täysin tietämätön tästä. Voi kokea olevansa syyllinen, vaikka ei siitä tavallaan itse olekaan päättänyt. Ei ole pyytänyt toimimaan niin. Koska tässä aihepiirissä pyyntö on yleensä liian lähellä vaatimusta. Ja vaatimalla saa aikaan vain tuhoa, kahleita ja piikkilankaa. Jos ihminen lukitaan johonkin, niin hän alkaa yleensä etsiä jonkinlaista pakotietä. Tai pahimmillaan lamaantuu ja luovuttaa.

Jos taas pitää sen portin lukon auki, niin poistuessaan lähtijä tietää, että takaisin pääsee yhtä helposti. Ei tarvitse kuin avata ovi ja astua sisään.

Kovin kauas kulki taas tämäkin teksti tuosta aloituksesta, mutta antaa mennä. Ei se silti karannut mihinkään. Koska karkaavat asia eivät yleensä palaa.

Siksi minä palaankin tämän tekstin kanssa tuonne aloituksen suuntaan, takaisin sinne mistä lähdettiin.

Tarvitseeko minun tehdä niin. Ehkä ei, mutta minä haluan tehdä niin. Haluan palata takaisin. Teen sen siksi koska muistan, että tätä tekstiä ei olisi syntynyt ilman sitä rauhallista hetkeä järven jäällä. Siksi haluan viedä tämän takaisin.

Tiedättekö. Palata takaisin sinne, missä on hyvä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: