Olen sängyssä peiton alla. Toisessa korvassa kuuloke ja puhelimen ruudulla vilkkuu sarja, jota on tullut jo hyvän aikaa seurattua. Nyt on rauhallista ja hiljaista.

Hän, joka yleensä vieressäni nukkuu, on vielä hetken iltavuorossa ja tulee kohta kotiin. Vähän olen tätä myös jo odottanut, koska hänen iltavuoroputkina emme näe toisiamme kuin pienen hetken töiden jälkeen. Tärkeitä pieniä kohtaamisia.

Sitä huomaa välillä valmistelevansa kaikenlaisia hetkiä ja asioita päivän piristykseksi. Ennen sänkyyn menoa tietty kiertelin taas kämpän ja sammuttelin valoja. Samalla mietin, että onkohan kukaan koskaan tehnyt tutkimusta siitä, miksi teinien pitää sytyttää kulkiessaan jokainen lamppu mitä talosta löytyy. Tuntuu, että kaikki tuikut on aina päällä. Lopulta jätin vain eteiseen valon palamaan. Ja makuuhuoneen jalkalamppuun kohdevalon.

Tässä tullaankin siihen päivän pieneen piristyskohtaan. Asettelin nimittäin tuon valon osumaan tiettyyn kohtaan makuuhuonetta. Tiedän, että hän kotiin saapuessa riisuu vaatteensa aina samassa kohdassa. Oli kyse sitten suihkuun menosta tai vaikka yöpaidan pukemisesta. Siinä voin sitten peiton alta aitiopaikalla katsella, kun hän vähentää vaatteitaan ja paljastaa itseään. Minulle.

Taisin kyllä jo jäädä kiinni tästä tarkkaan harkitusta valon suuntauksesta, koska tokaisin hänelle taannoin, että kylläpä valo osuu sinuun hienosti.

Eikä hän siitä siis mitenkään pahastunut. Ja miksi olisikaan, kyllä hän tietää että näyttää hyvältä. Vähän kuitenkin näpäytti takaisin seuraavana iltana sanoessaan, että täällähän onkin valo jo kohdistettu. Vastasin että niin on. Ja ihan tarkoituksella. Perään esitin ohuen toiveen, että voisikohan häneltä vaikka pudota jotain, jonka voisi kumartua poimimaan lattialta. Tässä oli itsellä ihan kirjaimellisesti taka-ajatus mielessä. Ja kuin taikaiskusta häneltä ”vahingossa” putosi yöpaita kädestä, jonka hän nosti suorastaan liioitellun hitaasti. Hänen sitä nostaessa huomasin itse jonkun muunkin nousevan.

Mutta ehkä hän lopulta tykkäsi siitä, koska hetken päästä sammutti sen valon ja sujahti kanssani peiton alle. Ei tarvinnut enää vain katsella ja ihastella. Visuaalisuus vaihtui fyysiseen yhdessäoloon ja sen seurauksena syntyi myös audiota. Peittokin lensi lattialle.

Tuo valoleikki on kai sitä pienistä asioista nauttimista. Aivan kuten elokuvassa Zombieland, jossa Jesse Eisenbergin esittämä Columbus kantaa mukanaan pientä vihkoa, johon hän kirjoittaa erilaisia sääntöjä selviytymiseen.

Vihkossa on sääntö numero 32: Enjoy the little things. Hyvä ohje elämään.

Päivän aikana kerkiää kuitenkin tapahtumaan paljon kaikkea, josta voi halutessaan nauttia. Elää sitä hetkeä. Tehdä sitä hetkeä.

Ei se välttämättä paljoa vaadi. Kuppi kahvia rauhassa, ilman huutavia ja vaativia lapsia. Halaus. Askartelu pienen kanssa tai iltasadun lukeminen. Kylmä olut kuumassa saunassa. Lopulta ihan vaan pelkkä oleminen rakkaan vieressä. Silloinkin, kun molemmat ovat uppoutuneet tuijottamaan omia juttujaan puhelimen näytöltä. Siinäkin hetkessä voi silti vähän samalla silitellä toista. Olla iholla ja tuntea toinen.

Pieniä hetkiä mahtuu päivään paljon. Jos ne laskee yhteen, niin siinä on jo paljon hyvää yhteen vuorokauteen.

Rakastan niitä hetkiä. Ne on tärkeitä. Ehkä juuri ne pienet hetket muodostavat sen suuremman kokonaisuuden. Niihin pitää vain osata pysähtyä ensin. Huomata ne. Tuntea ja pitää niistä kiinni.

Muuten ne menevät ohi.