Tätä aihetta olen tainnut jo ohuesti sivuta aiemmin tekstissä Rule #32: Enjoy the little things. Siitä kuinka ne pienet hyvät hetket herkästi jää huomaamatta, tai muistamatta.

Radiosta tuli Neon 2:n kappale Pieninä palasina ja sen soidessa oma ajatusten virta lähti taas surraamaan.

En tiedä, onko se perinteistä suomalaista mentaliteettia, että kaikki paska kyllä huomataan ympärillä, mutta hyvät hetket sivuutetaan. Se kyllä muistetaan kovin herkästi ja pitkään, kun tuntui vähänkin pahalta tai inhottavalta, mutta ei välttämättä sitä, jos joku tuntui hyvältä tai mukavalta.

Kokeillaanpa muistella.

Muistatko helpommin sen, kun sinulle tärkeä ihminen koski sinuun kävellessään ohi, otti kädestä kiinni ja pysähtyi antamaan vielä nopean pusun. Poistuessaan hänen kätensä liukui kättäsi pitkin, hitaasti kohti sormia ja juuri ennen kuin sormenpäänne irtoavat toisistaan hän vielä hieman koukistaa niitä. Kuin pitääkseen kiinni, vaikka onkin jo menossa.

Vai muistatko paremmin sen kerran, kun itse janosit kosketusta ja läheisyyttä, tajuamatta sitä, että toisella on vain ollut huono päivä ja hän ei kaipaa siihen hetkeen mitään hiplausta. Koitit olla tyrkyllä, mutta hän ei sinua huomannut ja kulki vain ohi.

Karski esimerkki ja vastakkainasettelu, mutta se ajatusmalli varmaan välittyy, mitä yritän tässä hakea.

Noille molemmille tilanteille on kuitenkin syynsä. Hän tuli sinun lähelle, koska halusi. Halusi näyttää, että olet tärkeä. Halusi koskea. Halusi tuntea sinut siinä. Silloin kun hän jätti sinut huomiotta, niin siihenkin oli varmasti syynsä. Ei se johtunut sinusta. Tavallaan jouduit vain tilanteen uhriksi, mutta ihan syyttä (joskus muuten vituttaa niin paljon, että jotenkin unohtaa täysin ne rakkaat ihmiset ympärillä).

Nyt voidaankin sitten miettiä, että mistä ihmeen syystä muistamme paremmin tuon jälkimmäisen esimerkin, vaikka meillä olisi syytä muistaa se aiemmin tapahtunut. Koska sillä on mielestäni paljon suurempi merkitys. Se tapahtui spontaanisti ja ”ohimennen”, ei pakosta vaan halusta. Toisessa tilanteessa jokin on aiheuttanut vain reaktion, jonka seurauksena sinut sivuutettiin ilman sen suurempaa tarkoitusta.

Asiat kuitenkin tapahtuvat pieninä palasina. Miksi on niin vaikea koota niistä pienistä onnen palasista sitä isoa kokonaisuutta. Sen sijaan niistä pienistä vastoinkäymisistä ja mielensä pahoituksista on todella helppo rakentaa isompi kasa paskaa ja jäädä kaivelemaan sitä.

Kyllä se valitettavasti vaan menee niin, että vaikka kokoajan tapahtuisi niitä pieniä ja ihania hetkiä, niin et sinä silti joka kerralla hiero lisää sitä keijupölyä siipiisi ja lennä aina vain korkeammalle. Imelää ehkä, mutta ei se kenellekään pahaa tekisi, jos jokaisesta ihanasta asiasta pyöräyttäisi pari kerrosta lisää siihen omaan hyvänolon-hattaraan. Suu makeana porskuttaisi eteenpäin.

Mutta jos jatkuvasti tulee eteen pieniä murheita ja vastoinkäymisiä, niin jossain kohtaa sitä tuntuu, että mistään ei vaan tule mitään. Jokainen sattumus painaa sinua aina hiukan syvemmälle murheiden laaksoon. Ja jos sitä laaksoa ei ole käsillä, niin aina voi kaivaa myös ison mutaisen kuopan omalle paskalle elämälle.

Näin me toimitaan. Koska sieltä montun pohjalta on kiva huutaa ja valittaa, kuinka kaikki on ihan perseestä. Ja aina vaan parempaa, jos joku toinen on kaivanut montun siihen sinun viereen. Voitte silloin yhdessä kirota maailmaa ja koittaa nokittaa toisianne sillä, kumman elämä on enemmän perseestä. Onhan se mahtavaa, kun silläkin asialla voi rehvakkaasti kehuskella itseään.

Hattarakoneet ei muuten ole kovinkaan kalliita. Tekisi mieli ostaa sellainen ja pyöritellä sillä niitä hyviä hetkiä talteen. Kerros kerrokselta. Voisi yllättyä, kuinka nopeasti se kasvaa.

Se ällöttävän makea onnenhattara.