Se, miten tunnet asiat, on sinun tapasi. Ei sen pitäisi olla muilta pois tai muiden asia. Toiset käsittelee asioita järjellä ja toiset elää ne tunteella. Jotkut osaavat luovia sulavasti siinä välillä. Tapansa kullakin, ei kai olekaan mitään yhtä oikeaa.

Entä jos elää niin, että tunteet vie. Tarkoitan tällä sitä, että jos ei osaakaan kulkea tunteiden myrskyssä niin, että väistelee ja luovii aaltoja. Sen sijaan meneekin suoraan päin. Välillä käydään pohjalla, ja taas kohta ollaan korkealla.

Varmasti elämä on rauhallisempaa, jos yrittää soutaa sitä reittiä, missä vene keinuisi vähiten. Olisi tasaista. Välillä koittaisi käydä huipulla, mutta varoisi ettei joutusi aallon pohjalle. Ei sekään välttämättä hyvä ole, jos väistelee loputtomasti niitä aallonpohjia ja yrittää vain pysyä aallonharjalla. Kyllä se kuuluisa kupla jossain kohtaa puhkeaa ja kiva loppuu. Voi lyödä niin lujaa että liukuu pohjalle ja päätyy lopulta tuuliajolle.

Helppoahan se tunteella käyminen ei ole. Se mitä tunnet, se tuntuu. Niin hyvältä ja niin pahalta. Taivaalla liitelyn ja maanraon välissä on vaikea pysyä. Välimaaston tasainen rauhallisuus ei ole itsestään selvyys.

Mutta ainakin tuntee. Tuntee elävänsä.

Kun sattuu tai tuntuu pahalta, niin se ei vaan katoa hetkessä. Siihen jää herkästi kahlaamaan, sieltä on vaikea päästä pois.

Ei osaa muuta, kuin tarttua siihen. Tuntuu helpommalta, kun ei yritä taistella vastaan. Ei kai se luovuttamista ole. Enemmänkin sitä, että kohtaa sen sellaisena kuin se tulee.

Tuli mitä vaan, niin ei pakene. Ei yritä kiertää tai häivyttää, viedä ajatuksia muualle. Kusettaa itseään. Sanoa että kaikki on hyvin. Jos ei ole.

Satu nyt sit saatana. Anna tulla. Kaikki.

Ja sattuuhan se.

Mutta entä jos sen kestää. Onko silloin heikompi vai vahvempi kuin se, joka yrittää luovia tai suojella itseään.

Ja sama tunneralli on myös ilon puolella. Vaikea sitä hyvää mieltä on peitellä. Vaikka koitat olla rauhallinen ja ettet iloasi aina näyttäisi, niin väkisinkin vähän hymyilyttää. Ei se pysy oikein sisällä.

Eikä tietysti tarvitsekaan, mutta kyllä sitä välillä huomaa hieman hillitsevänsä itseään ja että vähän peittelee sitä hyvääkin oloa. Pikkusen puree huulesta. Sen verran kovaa, ettei hymyilytä. Ihan kuin se muka vietäisiin sinulta pois jos menet sen näyttämään.

Minä en osaa olla tasainen ihminen. En niin hyvässä kuin pahassakaan. Se että olen iloinen, se näkyy. Valitettavasti myös se, kun en ole iloinen, näkyy myös.

Hullun leiman saat, jos kävelet yksinäsi ja hymyilet. Eihän sellainen käy päinsä. Välillä tuntuu, että vaikka kuinka vituttaisi niin sekään ei saisi näkyä. Tai vaikka olisi kuinka murheita, niin se ei saa näkyä.

Pitäisi vain olla neutraali ilme naamalla, ettei kukaan voisi tulkita mitään. Siinähän voi tulkitseva henkilö joutua kiusalliseen tilanteeseen, jos hän joutuukin ihmisenä jotenkin reagoimaan toisen olotilaan. Tavallista suomalaista tuppisuuta se voi ruveta ahdistamaan.

Silloin uteluihin on kai parempi vastata jotain ympäripyöreää. Jotain neutraalia. Kaikki on hyvin.

Mutta jos ei vittu ole. Jos minun on paha olla, niin sitten minun on paha olla. Ja silloin näytän siltä. Toki väärinkäsitykset ovat silloin mahdollisia. Voidaan tulkita, että olen välinpitämätön, etäinen. Että minua ei kiinnosta.

Hankalan tästä tekee se, että jos minulta kysytään onko kaikki hyvin, niin herkästi vastaan että on. Sorrun siis itsekin siihen samaan kuin moni muukin. Ei ehkä pitäisi. Mutta aina sitä ajattelee, ettei halua muiden mieltä vaivata. Minun takiani.

Saatan toki usein ulkoisesti vaikuttaa tasaisesti käyvältä, vaikka sisällä myllertää. Aika harvoin olen kovinkaan rennossa zen-tilassa, vaikka moni onkin melko rauhalliseksi persoonaksi sanonut.

Välillä sitä kootaan itseään, sisäisesti. Ja välillä taas hyssytellään ja rauhoitellaan oman pään sisällä, kun meinaa olla liian kivaa. Ja tätä tehdään naama peruslukemilla. Silloin kun siihen pystyy. Aina ei pysty. Eikä aina jaksakaan pystyä, ja miksi pitäisikään.

Olisihan se mukavaa, jos meno olisikin välillä enemmän possujunaa kuin vuoristorataa. Mutta minkäs teet.

Ihminen on kyllä omituinen otus.