Mieti, jos meitä ihmisiä luodaankin sarjatuotantona kuin liukuhihnalla konsanaan. Luomiskone vain puksuttaa yötä päivää, liukuhihna liikkuu, ja uusia ihmiskohtaloita siirtyy eteenpäin, ilmeettöminä hahmoina sievässä jonossa. Hihnan toisessa päässä heitä aletaan jakaa eri osastoihin, pakataan kauniisiin laatikoihin ja löhetetään ympäri maailmaa elämään elämäänsä.

Mutta tiedätkö mitä. Olen varma, että tässäkin tuotantomallissa tulee joskus sutta ja sekundaa. Vähän kuten ne karkkipussiin eksyneet oudonmuotoiset makeisetkin. Nehän ovat sinänsä ihan syötäviä karkkeja, eikä niissä nyt mitään vikaa ole. Ne ovat vain vähän outoja. Mutta niissä on samalla myös jotain hauskaa. Erilaista. Ne erottuvat, hyvällä tai pahalla tavalla, mutta sehän riippuu sitten siitä katsojasta.

Samanlailla käy varmasti myös Luojan liukuhihnalla. Laadunvalvonta on epäilemättä tarkkaa ja kaikki epäkohdat yritetään ottaa huomioon, ettei niitä häiriintyneitä kappaleita pääsisi lähettämöön asti.

Mutta silti siinä käy niin, että välillä siihen liukuhihnalle eksyy niitä, jotka eivät seisokaan tyhjällä katseella paikallaan hihnan liikkuessa. Niitä, joiden huulipieli ilkikurisesti hieman jo nykii, ja silmät vaeltavat kuin etsien virikkeitä. He etsivät joka tilanteessa mahdollisuutta kiertää ja välttää nämä tarkastuspisteet. Usein nämä yksilöt paljastuvat ennen kuin he pääsevät lähetyslaatikkoon asti, mutta aina löytyy myös niitä, jotka onnistuvat kuin ihmeen kaupalla sujahtamaan jokaisen valvovan silmän ohi.

Eikä heidän oikeastaan tarvitse edes yrittää mitään suuria temppuja välttääkseen nuo laadunvalvonnan tarkastuspisteet. Se käy näiltä häiriintyneiltä Luojan vahinko-laukauksilta kuin luonnostaan.

Kävi myös mielessä, että onhan tässä sellainenkin mahdollisuus, että juuri sinne viimeiseen tarkastupisteeseen onkin päässyt livahtamaan sellainen yksilö valvomaan, joka on onnistunut pitämään salassa tämän erilaisuutensa. Pitämään salassa sen oman herkullisen virheensä, ja hän tunnistaa liukuhihnalta kaltaisensa. Hymyillen katsoo sormiensa läpi silloin kun olisi pitänyt painaa sitä Hätäseis-nappia.

Nyt varmaan mietit, että mistä nämä Luojan vahinko-yksilöt sitten lopulta tunnistaa.

No, tässä on yksi sellainen. Hei vaan! Jos joskus kohtaat minut, niin saatat huomata sen luomistyön virheen minussa. Se ei silti aina ole huono asia, mutta kuten aiemmin mainitsin, niin se riippuu taas kerran katsojasta.

Ja en minä ole ainoa. Se kun ei välttämättä aina näy päällepäin, ja saatamme hyvinkin taitavasti salata tämän ja sulautua massaan. Joten jos et oikein tiedä, että mistä minä puhun, niin voi olla, että et kuulu tähän ohjelmointivirhettä kantavaan joukkoon. Ei se mitään.

Mutta se onkin asia erikseen, kun kaksi tällaista Luomiskoneen erhettä kohtaa toisensa, koska he huomaavat heti kaltaisensa. Siihen ei tarvitse sanoja, eleitä, tai mitään muutakaan ilmeistä. Siihen riittää katse. Katse, josta näkee heti, että tuossa nupissa on rattaat samanlailla vinksallaan.

Joku voisi väittää, että me vain kasvamme ajan myötä tietynlaisiksi, mutta tässä asiassa se ei pidä paikkaansa. Tähän ei voi kasvaa. Tähän synnytään.

Ja näitä palikoita on turha yrittää asetella parempaan järjestykseen. Siinä voi äkkiä käydä niin, että omat palikat menee vain sekaisin.

Minä tiedän. Me häiriökappaleet ollaan taitavia siinä. Taitavia sekoittamaan muiden pakka, ja oma pakkamme siinä samalla. Taitolaji sekin on, ja se tapahtuu aivan luonnostaan.

Sellaista se on, kun Luomiskone yskähtää, ja liukuhihnalle putkahtaa jotain sopimatonta. Plops!

Siinä se sitten on. Uusi ihmiskohtalo, pilke silmäkulmassa ja hymynkare suupielessä.

Kaikkine virheineen.