Olen kuullut sanonnan, että elämä on peliä. Hiton raaka peli, jos yrittää ihan tosissaan pelata. Hampaat irvessä.

Pelaaminenkaan tuskin on kivaa silloin, joten miksi olisi samaan tapaan eläminenkään.

Ihmiset kun haluavat elämältä erilaisia asioita, aivan kuten kaikki eivät pidä samoista peleistäkään.

Mutta millainen peli se elämä sitten oikein on. Millainen on se sääntökirja, jota lukemalla peli kulkisi soljuvasti eteenpäin. Meneekö elämä niin, että otetaan ne nopat käteen ja heitetään. Katsotaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuulostaa epämääräiseltä. Hähmäiseltä. Varmasti kohdalle osuisi suuria yllätyksiä, mutta olisi hyvin todennäköistä, että kohdalle osuisi myös niitä huonoja heittoja.

Tai oikeastaan…

Nyt kun paremmin mietin, niin tavallaan sitä heittää itsensä jokaisella valinnalla uuteen tilanteeseen. Uuteen tilaisuuteen. Silloinkin, kun et mielestäsi anna onnettaren päättää, niin ainoa asia minkä päätit oli se, että uskalsit. Yritit. Sitä seuraava tilanne onkin se, mitä et voi itse päättää. Koska kun teet päätöksen, niin loppu riippuukin niistä muuttujista, mitä tämä päätös koskettaa. Varsinkin kun on kyse ihmisistä. Heidän tekemät valinnat kun ovat sinun hallinnan ulkopuolella. Tai ainakin pitäisi olla. Toisen omia valintoja. Toisin sanoen, sinä ehkä lopulta heitätkin noppaa, ja katsot mitä elämä sen jälkeen antaa. Tai on antamatta. Et voi koskaan tietää, mitä lukuja se elämän kultaiseen karuselliin heitetty noppa tarjoaa. Voit vain päättää, että heität. Koska silloin se sinun peli etenee.

Voit myös valita sen, että jätät vuoron välistä. Jätät heittämättä. Silloin valitset myös sen, että jäät paikalleen. Silloin sinä pysähdyt. Elämä ympärilläsi jatkaa kulkuaan, ja varmasti muuttuu myös sinun näkökulmastasi. Mutta et voi siihen vaikuttaa, jos et itse tee jotain.

Kuulostipa raadolliselta. Mutta niinhän se toisaalta onkin. Sattumien summaa, joka tekee elämästä niin ihanaa kuin ahdistavaakin. Sydäntä sulattavaa ja pelottavaa. Kaikkea mahdollista, samaan aikaan ja erikseen.

Mutta ei elämä saa olla peliä, jossa ainoa tavoite on se, että sinä voitat. Peli, jossa kaikki muut häviävät. Eikä myöskään kannata loputtomasti pelata sellaista peliä, jossa itse aina häviää. Varsinkaan, jos pelin säännöt eivät ole tasapuoliset kaikkia pelaajia kohtaan. Olisi epäreilua pelata toisen elämällä.

Niin.

Tässä pelissä ei ole voittajia tai häviäjiä. Ei selkeää, lopullista sääntökirjaa, joka ohjaisi eteenpäin. Ei pelinappuloita, joita siirrellä tai noppaa mitä heittää.

On vain pelilauta, jossa ihmisen elettyä elämää. Tulevaa elämää, joka muuttuu hetki hetkeltä. Sinun elämää. Minun elämää. Kädet ovat sen laudan vierellä, ja odottavat omaa vuoroa. Seuraavaa siirtoa.

Ei tätä peliä voi suunnitella. Eikä tätä myöskään saa kerätä laatikkoon ja lopettaa kesken. Jos päätät pyyhkäistä pelisi lattialle, niin ei se silti mihinkään katoa. Sinne se jää lattialle sekaisin, jos sille ei tee mitään.

Tiedän, että se ei aina mene kuten haluaisi. Miten se voisikaan.

Mutta älä yritä liikaa. Väkisin. Ehkä se on silloin väärä tapa. Koska ei tätä peliä ehkä voikaan oikein pelata.

Tämä peli pitää elää.