Eläin minussa.

Mihin se on mennyt?

Onko sinulla joskus olo, että jotain siitä mitä olit, on kadonnut. Sitä voi olla vähän vaikea purkaa paloiksi tai eritellä, ja ehkä se on vain tunne. Tai en minä tiedä.

Moni varmaan tulisi huutelemaan, että siellä se 40v-kriisi vaan kolkuttelee ovella, mutta en oikein allekirjoita tuota. Itseä ei niin nuo vuosirenkaat hetkauta. Enemmän on sellainen olo, että sitä välillä pohtii kuka helvetti tuo peilistä heijastuva kaveri oikein on. Tutun näköinen ja ihan Ok, mutta hetkittäin jokin vähän mättää.

Samalla kuitenkin katsoo, että vaikka tuo peilistä kurkkiva kaveri on kyllä nykyään vähän härskimpi ja pervompi kuin ennen, niin silti siitä puuttuu jotain. Jotain sellaista, mitä oli ennen. Joku kipinä. Aivan kuin se sisällä asuva eläin olisi karannut jonnekin, ja tilalle on tullut sellainen puoliksi kesytetty koiranretale. Sellainen kapinen piski, joka kirjoittelee jotain omituista rakkaudesta, sen hattaroista, kaikenmaailman panemisesta ja mielen ongelmista.

”meistä rakkaus repii esiin eläimen, peto meissä raatelee mielenterveyden”.

Näin laulaa Aino & Hajonneet kappaleella Rakkaus on murhaa. Niin karua kuin se onkin, niin ei Aino kovin väärässä ole. Joskus se menee tuollakin tavalla, haisee minun kuonooni elämältä.

Musiikki.

Yksi niistä asioista, mikä on tässä vuosien varrella jäänyt hieman taka-alalle. Tuossahan ne soittokamat olisi kokoajan käsien ulottuvilla, mutta jotenkin niihin ei tule vain tartuttua. Aina sitä miettii ja sanoo, että ei ole oikein aikaa, mutta sehän on vain tekosyy. Kyllähän sitä aikaa varmasti olisi, kun sen vain tekee ja järjestää. On sitä ennenkin kerinnyt. On kerinnyt treenaamaan muutaman kerran viikossa bändin kanssa, sekä siihen päälle kotona soittelut, sävellykset ja sanoitukset.

Sitä kyllä aina joskus kaipaa. Muistelee. Bändihommia, ja varsinkin keikkoja. Onhan se nyt aivan saatanan siisti fiilis marssia lavalle. Siihen kutkuttavaan tunnelmaan. Siihen hetkeen, jossa kaikki vain odottavat sitä, että kapulat lyövät tahtia ja valot syttyy. Sitä jännitystä, intoa, piilotettua hymyä huulipielessä. Ensisointujen luomaa tunnelmaa, jossa on ripaus epävarmuutta ja kourallinen asennetta. Uhmaa ja yleisön yli luotuja katseita. Tilanteeseen sopeutumista, ennen kuin päästää kaiken irti ja antaa itsensä peliin. Viimeisten biisien haikeutta ennen keikan loppua. Yleisön huuto heidän vaatiessa vielä lisää. Viimeisten sointujen isku ja sammuvat valot. Sen hetken pystyy vieläkin tuntemaan, haistamaan, ja maistamaan. Kaikkensa antaneena rysähdys bäkkärin sohvalle, kylmä olut kädessä. Siinä hetkessä ei ole kiirettä, ei maailman murheita tai huolia. Siinä hetkessä voi vain elää, ja siltä se tuntuikin.

Kipinöitä vartalossa, huminaa pään sisällä. Elämää, joka kuohuu niin että korvissa soi.

Nykyään korvissa soi lähinnä tinnitys. Sekin johtuu kyllä suurelta osin bändihommista, olisi ehkä pitänyt pitää enemmän korvatulppia ja jakaa vähemmän meteliä vahvistimista. Pyytää rumpalia soittamaan hiljempaa, tai jotain. Mutta eihän se sitten olisi punkkia ollut. Ei. Silloin kun soitetaan, niin vedetään tunteella ja niin kovaa, että lahkeet lepattaa.

Ihan niinkuin elämässäkin. Vähemmän hiiviskelyä, vähemmän varomista ja tukahdutettuja sanoja. Enemmän kovaa, enemmän menoa. Elä täysillä, rakasta täysillä. Silloin kun haluat olla rauhallisemmin, niin tee se jonkun tärkeän ihmisen kainalossa, jos mahdollista. Mutta. Jos tahdotkin tehdä jotain siellä kainalossa, niin tee myös se täysillä. Estoitta, vapaasti, omasta tahdosta. Kuin eläin, mutta tietysti ilman sitä häkkiä.

Niin että toinenkin näkee vauhdittelun tarpeen. Liekin, joka niin kuumana jo polttaa tassuja ja saa niskakarvat nousemaan jännityksestä. Jotta hänkin voi vapauttaa sen sisäisen eläimen, jonka aistii sinun jo ottaneen esiin.

Eläimiä me ollaan, ja ne pienet eleet ja aistimukset on aika tärkeitä. Ne kun kertovat niin paljon enemmän kuin sanat. Sanoilla voi yrittää kertoa toista, mutta se millainen on, viestii enemmän. Kyllä toisesta aistii, kun hän ei ole täydellä sydämellä mukana. Jos hän pitääkin varovasti jarrua päällä, ovea raollaan tai itseään piilossa.

Niin.

Karkasi tämä teksti aika kauas taas aloituksesta. Näin käy kyllä todella usein. Ehkä se on sitä, kun ajatus poukkoilee kuin orava autotiellä. Tai ehkä enemmänkin kuin gepardin jahtaama antilooppi, niin että kuiva savanni vaan pöllyää.

Tai en minä mitään kuivan savannin pöllytyksestä tiedä, mutta ei kuulosta kivalta.

”kuin ukonilma jota janoo koko luonto kun se kärsii kuivuuttaan”.

Näin laulaa Miri kappaleessa Vaarallinen Kela. Miri haluaa myös, että pöllyäminen lakkaisi. Että olisi kosteaa.

Kukapa ei. Kyllä minä ainakin mielelläni leikin vesipetoa, ja kynnän ruovikkoa. Heilutan kaislaa ja pöyhin niitä kosteita mättäitä. Kuin eläin. Ehkä se eläin minussa ei olekaan mennyt mihinkään. Ehkä siitä on vain jalostunut sellainen kuriton piski. Sellainen nylkyttävä tuhma rakki, joka kieli pitkällä kulkee haistellen muiden takapuolia. Auttaisikohan tähän rooliin, jos saisin vielä kaulapannan. Ja pallon, ehkä sidottuna suuhun, niin ei putoaisi mihinkään.

Tai pallo onkin jo kaapissa. Mutta panta puuttuu. Täytyy ehkä kerjätä, että minulle ostettaisiin sellainen.

Kieli pitkällä läähättää ja heiluttaa lyhyttä häntää.