Kuinka paljon härskiä viestittelyä, ehdottelua ja tuhmia puheita on liikaa. Voiko sitä olla liikaa. En minä tiedä. Kyllä kai. Ainakin välillä se käy mielessä. Minkä minä sille voin, jos suu ei pysy supussa, ja sieltä pääsee milloin mitäkin pihalle. En toki tarkoita mitään limaisia ja inhottavia juttuja, vaan sellaista pikkuisen sottaista ja sopivasti likaista. Tai sitten vaan itse luulen niin. Kuitenkin. Sormet kirjoittavat tuhmia, ja vain sen takia, koska mieli ajattelee tuhmia.
Sitä voi supattaa jotain toisen korvaan. Rivouksia. Napata kiinni, työntää seinää vasten. Pöytää vasten. Itseä vasten. Tarttua toista paikoista, jotka laittavat veren kiertämään. Ja ihan vaan ohimennen.
Eikä siis tietenkään tartuta mihinkään tuntemattomiin kadulla tai kassajonossa. Ei sopivaa. Huuto siitä tulisi ja todennäköisesti myös napakka kämmenisku poskelle. Ehkä toinenkin.
Toki, jokuhan siitä saattaisi pitääkin. Sellaisesta yllättävästä läpsäisystä pyllylle, samalla kun varoen siirtää hiuksia korvan tieltä, jotta voi kuiskata riettaitta juttuja puraisten korvanlehdestä. Mutta jätän ehkä kokeilematta. Epäilen, että niitä henkilöitä on kuitenkin melko harvassa, jotka osaavat arvostaa tuntemattoman äijän äkillistä kopelointoa ja omituista höpötystä. Suuttua saattaisivat suurin osa, joten ei mennä sille tielle sen enempää.
Omastani minä tarraan kiinni. Tai eihän hän minun ole. Miten voisikaan olla. En minä häntä omista, vaan ihan vapaaehtoisesti hän asuu kanssani. Minun kopeloitavana ja korvaan kuiskittavana. Seinään painettuna ja rivojen viestien vastaanottajana. Varmasti joskus raskasta, mutta oven saa auki kahvasta ja siitä voi poistua, jos tuntuu että riittää. Ilmeisesti vielä ei ole tullut mitta täyteen, joten tuhmien juttujen suoltaminen saa jatkua.
Joskus kyllä mietin, että pitäisikö sitä käyttäytyä. Pitää ne hevoset tallissa ja hirnua vain sisäisesti. Laukata pelkästään siellä oman pään sisällä. Kiskoa suitsista, jotta ei ihan kaikkea päästäisi turvasta pihalle.
Toisaalta, jos en tee sitä, niin saatan yllättäen tuosta vaan purkautua. Tiedätkö.
Tiedän, että nyt mietit hymyillen sitä toista ”purkautumista”. Siitä ei nyt ollut kyse. Mutta saattaa sekin käydä yllättäen. Ei sillekään mitään voi. Tarkoitin kuitenkin nyt sitä, että jos pidätän väkisin pervoja juttuja sisälläni, niin sitten ne todennäköisesti purkautuvat hallitsemattomasti jossain kohtaa. Silloin, kun itsekin osaa sitä vähiten odottaa.
Ja sitten saa taas hävetä. Toisaalta, saa varmaan välillä hävetä muutenkin, joten ei siis olisi mitään uutta auringon alla.
Pitäisi ehkä oppia ihan itse häpeämään. Säästyisi muut niiltä kiusallisilta tilanteilta. Mutta hei! Elämän pitää olla vähän rempseää, tuhmaa ja rietasta. Toki asiallista silloin kun tarvitsee, jos siis pystyy siihen. Aina ei pysty.
Eikä tarvitsekaan. Vai mitä?
toffeeKolli 