Pitäisi olla kelvollinen ja kunnollinen. Tunnollinen. Pitäisi osallistua, auttaa ja myötäelää. Pitäisi suoriutua, ja tietenkin suorittaa. Vastuullisesti hoitaa ne hommat mitä on annettu, ja mitä sinulta odotetaan. Pitäisi kannatella ja kantaa tarvittaessa, olla tuki ja turva. Satama. Pitäisi olla myös jäteastia, roskasanko, kaatopaikka ja melkein jo se astia, johon kalojen perkuujätteet heitetään. Pitäisi olla se, jonka niskaan voi kipata huoletta kaiken paskan, ja vaikka se painaa, niin pitäisi silti pitää pää pystyssä. Pitäisi näyttää, että jaksaa. Vaikka ranka painuu kasaan. Pitäisi näyttää, että on Ok. Että kaikki on hyvin. Pitäisi tarvittaessa olla kuin ei olisikaan, vaikka sisällä kiehuisi. Pitäisi olla tyyni ja rauhallinen, iloinen ja sydämellinen.
Niin. Pitäisi.
Toki minä varmaan montaa noista olenkin. Ehkä. Niin kai sitä pitäisikin, koska jos vastaa noihin kaikkien ”ei tarvitse”, niin aika kylmältä ihmiseltä se kuulostaa.
Niin sitä pitäisi kaikkea.
Pitäisi.
Pitäisi.
Mutta.
Mitä jos ei aina jaksa olla kaikkea tuota. Jos haluaakin olla välillä se kelvoton hunsvotti. Heittää vittuun se rationaalinen, looginen sekä järkevä persoona, ja tonkia likaisen mielen pohjamudista esiin se elämästä nauttiva hetkessä liihottaja. Ilman pelkoa. Ilman huolia. Kulkea kevyesti veitsen terällä, jolloin yksikin harha-askel voi olla se viimeinen. Olla välittämättä siitä. Uhmata sitä. Näyttää kohtalolle paljasta persettä ja haistattaa karmalle pitkä vittu.
Haluaisi nuolla ne kermat kakun päältä. Pitkällä kielellä. Nuolla. Muutakin kuin sitä kermaa. Pitkällä kielellä. Upottaa sormet paikkoihin, jotka saavat toisen kiemurtelemaan. Paikkoihin, jotka laittavat puremaan huulta, jotta ei huutaisi niin kovaa. Upottaa muutakin.
Voisi nukkua päivällä. Valvoa yöllä. Istua pubeissa ja katsella kaduille, joissa kaikilla on kiire. Kuinka kaikki vain suorittaa. Tanssia yökerhoissa, valojen seassa. Katsoa rytmissä liikkuvia ihmisiä. Istua varjoissa. Liittyä juhlivaan massaan, nostaa kädet ilmaan ja upota rytmiin. Vetää pää niin jumiin, että päivistä tulee sameita. Tehdä sama seuraavana päivänä. Maata. Olla. Istua sohvan nurkassa ja katsella ulos. Viltin alla. Koko päivän.
Päästää irti ja painaa spontaanisti eteenpäin. Elää saatana hetki kuin se olisi viimeinen. Käyttää varmuuden vuoksi saappaita, jotta jos lähtö tulee, niin lähtee edes saappaat jalassa. Täydestä vauhdista.
En mä tiedä.
Saahan sitä kuvitella. Ajatella ja pohtia, mutta lopulta voi todeta, että kaikki on hyvin. Kaikki on tässä. Käsien ulottuvilla ja korvien kuultavissa. Niin ne hyvät kuin ne pahatkin. Ilo ja riemu, hymyt ja katseet. Aivan kuten ne kipeät hetket, vapisevat alahuulet ja kiiltävät silmät. Kaikki se on käsissä. Edessä.
Sen minä haluan.
Joskus se halkaisee sydämen ilosta ja välillä se repii sydämen rinnasta. Väistämättä valo, joka loistaa silmistä vaihtuu hetkittäin pimeyteen, juuri ennen kuin suljet silmäsi. Hetki, jolloin päästät pahan olon sisältäsi kyyneleinä ulos, ja avatessa silmät maailma on vielä samea, mutta silti hieman kirkkaampi. Juuri sen verran, että se häikäisee.
Sen minä haluan. Se minulla on.
Tämä elämä.
Myös sinulla on vain tämä elämä. Tämä hetki. Se mikä oli, ei enää muutu ja tulevasta et voi tietää. Tämä hetki. Tämä elämä.
Mitä sinä haluat?
toffeeKolli 