Sydämen lyöntien varassa.

Sydän. Joskus kuulee sanottavan, että jollain ihmisellä on hyvä sydän. Silloin puhutaan usein hänen luonteenpiirteistä ja tavoista toimia. Lääketieteellisessä mielessä se taitaa ihan vain tarkoittaa sitä, että sydämellä on kaikki hyvin. Toisinaan sanotaan myös, että jollain on kaunis sydän. Tähän voin kyllä heti vastata, että ei se ole kaunis. Ruma möykky se on, josta roikkuu suonia vähän joka suuntaan.

Mutta se siitä.

Omituinen kapistus se silti on. Mieti.

Kun sinulla on hyvä olla ja leijut elämässä eteenpäin, niin se lämpö tuntuu rinnassa. Eikä siis mitenkään sanonnan lailla, vaan perkele ihan oikeasti. Sama kuin se tunne, kun jotain pahaa sattuu ja sinua kylmää rinnasta. Se tunne, kun sydämen kohdalla olisi tyhjä ja ontto kohta. Aivan kuin jotain olisi otettu pois, ja jäljelle jää vain kylmä kuoppa. Se tuntuu juuri siltä. Miksi.

Miksi me tunnemme erilaisia asioita sydämellä. Tiedän, että tähän löytyy varmasti ihan lääketieteellisiäkin selityksiä, mutta haluan ennemmin fiilistellä tätä, enkä kaivella faktoja.

Yksi hämmentävistä asioista on todellakin se, kun sydän ihan pakahtuu onnesta. Kuin se ei meinaisi pysyä ollenkaan siellä missä sen pitäisi. Hyppii ja pamppailee, ja kun pysähdyt, niin välillä tuntuu, että se lakkaa hetkeksi lyömästä. Ei siis pahalla tavalla, sydän vain seisahtuu hetkeksi, aivan kuin odottaen, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Pidättäen hengitystään.

Vahvasti epäilen, että tämä kaikki on vain meidän omituisen ihmismielen luomaa illuusiota. Oletko koskaan miettinyt sitä. Meille on pienestä asti toitotettu, että sydän tekee sitä ja sydän tekee tätä. Luota sydämen ääneen ja anna sen ohjata sinua elämäsi matkalla. Puhuttu sydänsuruista ja siitä, kuinka sydän halkeaa ilosta.

Sanotaanko näin, että ihmismieltä on kuitenkin helppo huijata ja ohjastaa. Joten jos meille on aina uskoteltu ja kerrottu sydämen tunteista ja äänistä, ja jos me siihen haluamme uskoa, niin silloin me tunnemme sen.

Oikeasti. Aidosti.

Kuitenkin loppujen lopuksi se on vain lihasmöykky, jonka tehtävä on pumpata verta suoniin. Sitten kun reippaasti nussii menemään, niin se pumppaa vähän kovempaa. Mutta kun krapulassa panee parastaan, niin hetken sitä jo luulee, että nyt se pyrkii rinnasta ulos ihan omin avuin.

Hienoahan se on, että tuo uskollinen elin liikuttaa verta ympäri vartaloa. Miten muuten sitä saisi ylevän vartensa loistokkaaseen juhlakuntoonsa tai pimpinhuulet turpoamaan innostuksesta. Niin, että puna nousee poskille. On sydämellä siis tietysti muitakin tärkeitä, ja tärkeämpiä toimia, mutta nuo nyt tuli ensimmäisenä mieleen. Luonnollisesti.

Valitettavasti se ei kyllä taida silti tuntea mitään, vaikka ajatus sydämen asioista niin kovin romanttinen onkin. Jos nyt halutaan raadollisesti miettiä, niin eiköhän se kaveri siellä rinnan alla tee vain sitä työtänsä, mihin se on luotu.

Mutta en minä tuntevana ihmisenä halua nähdä sitä noin. On paljon siistimpää ajatella, että sydän on se, joka meitä ohjaa tässä sotkuisesta elämässä eteenpäin. Antaa tunteen, pakahtuu, särkyy ja kokoaa itsensä. Auttaa jaksamaan, murtuu tai halkeaa ilosta. Sitten se lopulta potkaisee tyhjää.

Toisaalta. Sydän tarvitsee itseään pysyäkseen elossa. Pumpatakseen myös itseensä verta. Elämää.

Aivan kuten sinäkin. Tarvitset itseäsi, jotta voit tuntea olevasi elossa. Jotta voit olla sinä. Älä siis hukkaa itseäsi. Älä hukkaa elämääsi.

Älä anna sydämesi lyöntien loppua.