Välillä tulee vastaan tilanteita, joissa et tiedä miten toimia. Tuntuu kuin sisällä olisi kaksi puolikasta minua, jotka yrittävät mennä eri suuntiin, mutta en minä voi keskeltä haljeta. Silloin jäljelle jää kysymys, että mikä on oikein ja mikä on väärin? Samalla kun tuntuu, että nyt en tee oikein, niin tiedän myös sen, etten tee mitään väärää.
Se…..on…..vaikeaa.
Siinä, kun oma sydän meinaa sulaa ja pakahtua siihen hetkeen, niin silti se pistää. Ei se nyt tavallaan satu, mutta siinä hetkessä ei ole varma, että sattuuko se myöhemmin. Ja kuinka paljon. Tilanteessa täytyisi kerätä ne omat erilleen pyrkivät puolikkaat, pyytää heitä tekemään sovinto ja päättämään yhdessä, että mitä tehdään. Ei saisi kai miettiä liikaa, mutta kun ei osaa miettiä vähempääkään.
Ja kyllä, se sattui. Tavallaan. Repi ja raapi, mutta ehkä samalla myös lumosi ja nosti jalat irti maasta.
Vitun outoa. Ristiriitaista, mutta menee ohi.
On pelottavaa löytää itsestä uusia puolia. On pelottavaa tuntea uusia asioita, kun ei tiedä, miten niihin sitten lopulta reagoi. Elämä on muutoksia. Elämä on asioita, joista et tiedä etukäteen. Se ei tunnu siltä, että olisi perhosia vatsassa. Siellä on jotain muuta. Jotain kevyttä ja myös jotain hiton painavaa.
Uudet tilanteet luovat uusia tunteita. Uudet tilanteet tuovat minusta esiin puolia, joista en ole ollut tietoinen.
Tästä päästäänkin siihen, että uudet tilanteet tuovat myös toisesta esiin sellaisia puolia, joita ei ole aiemmin nähnyt. Sitä kuinka hän reagoi, tuoden itsestään esiin osan sellaista persoonaa, jota en tavallaan tunne. Voi luoja se vasta onkin lumoavaa. Se, kun näet ihmisen aina vaan uusin silmin, uudella tavalla. Se jos mikä saa sydämen sulamaan.
Kuinka voikaan ihastua toiseen aina vain syvemmin. On ehkä hieman outoa kutsua sitä ihastumiseksi, mutta tykkään tuosta sanasta. Ja rakastan sitä tunnetta.
Toisesta voi aina löytää uusia puolia, jotain tuoretta ja raikasta. Jotain, mikä saa sydämen väreilemään ja hetkittäin ihmisen jopa hieman suunniltaan.
Mutta, jotta tuon kaiken voi nähdä ja kokea, niin silmien pitää pysyä auki ja mielen avoinna. Jollain tasolla sitä voisi kutsua ehkä antautumiseksi. Se kahden välinen soljuva virta, joka kuljettaa pehmeän laineen lailla, välillä hieman isomman aallon keinuttamana. Joskus se muuttuu myrskyksi, mutta niin sen pitääkin. Se on sitä elämää ja sen vaihtelua.
Joskus se tarvitsee ulkopuolisen ihmisen, joka tuo nämä puolet esiin. Molemmista. Nostaa ne näkyville, silmien eteen. Onhan se välillä raakaa, vaikeaa ja herkkää. Samalla se on myös jännittävää, suloista ja mieleenpainuvaa. Enkä minä kiellä, etteikö siihen hieman jäisi ajatuksissa kiinni. Hetkeksi. Enkä kiellä edes sitä pientä ihastumista. Sekin taitaa kuitenkin liittyä hetkeen, ei ihmiseen.
Mutta ne on niitä tunteita. Vaikka ei tekisikään mitään väärää, niin tunteet ovat silti oikeita ja niin aitoja. Niissäkään ei ole mitään väärää, olivat ne sitten millaisia tahansa. Se, mitä niillä tunteilla teet, on sitten oma asiansa, johon en nyt pureudu. Silloin puhutaan jo niistä teoista.
Tiedän, teksti oli ehkä hieman kryptinen. Ehkä sen oli tarkoituskin olla. Ehkä se joskus vielä aukeaa sinullekin, jos on auetakseen.
Kuinka hiton paljon pään sisään voi mahtua ajatuksia. Joskus sitä ajattelee, että kohta se räjähtää.
Mutta! Nyt tässä päästäänkin siihen tärkeimpään kohtaa. Jos mikään ei enää tunnukaan miltään, niin se on se, mikä on väärää.
Silloin peli on ohi. Piste.
toffeeKolli 