Tätä tulee välillä mietittyä omalla kohdalla. Sanotaan, että mikään ei ole niin itsekäs otus kuin pikkulapsi, mutta kyllä teini-ikä kaivaa monesta ihmisestä esiin sellaisen itsekeskeisen oman napansa nuolijan. Keskisormea heiluttelevan pienen kusipään.
Se on toki melkoinen myllerrys, mitä siellä pääkopan sisällä tapahtuu, kun hormonikone alkaa käynnistymään ja sitä bensaa ammutaan liekkeihin paloletkulla.
Itse olin teini-iässä varmaan monellakin mittarilla täysi hirviö, enkä minä sitä toisaalta kiellä. Näin hieman ”aikuisempana” sen tajuaa, kuinka pikkumainen, ja myös vittumainen sitä osasikin olla. Pystyn hetkittäin vähän liiankin hyvin samaistumaan siihen, mitä omat vanhemmat ovat saaneet kestää. Mutta ei sitä silloin murrosikäisenä tajunnut, miltä vanhemmista tuntuu. Silloin tunsi ja näki vain sen oman tuskansa ja ne henkisen kasvun kipupisteet, joilla repi omia vanhempiaan palasiksi. Hiton hyvin he kyllä kestivät kaiken sen, mitä minä heille paskaisella talikolla tarjosin. Päivästä toiseen.
Nyt täytyisi pystyä sitten itse siihen samaan. Pitäisi jaksaa ja kestää. Ymmärtää. Olla lähellä ja läsnä, niillä teinin ehdoilla. Antaa sitä tilaa kasvaa ja etsiä rajojaan. Samalla hänelle pitäisi kuitenkin tehdä selväksi myös ne tärkeät rajat, joita olisi hyvä noudattaa.
On se välillä hiton vaikeaa ja raskasta. Tulee tehtyä itsekin niitä virheitä ja antauduttua tunteen valtaan, mutta ihminen kai minäkin vanhempana olen. Samanlainen keskenkasvuinen kakara täällä aikuisten leikkikentällä.
Se on ajatuksena niin totta, että teini kokee olevansa kuolematon. Rajaton ja kaikkeen pystyvä. Suorastaan täydellinen ihmisen ilmentymä. Se on sinänsä aika hauskaa, koska mitä vanhemmaksi sitä elää, niin sitä vähemmän täydelliseksi sitä olonsa tuntee. Alkaa ymmärtämään oman rajallisuutensa ja kuolevaisuutensa, ainakin jollain tasolla. Mutta se teini-ikäisen itseluottamus on kyllä hiton kova. Joskus tekisi mieli ihan hattua nostaa. Napata se lippis nuoren päästä ja taputtaa päälaelle. Sanoa, että tuolla itsevarmuudella pääset vielä pitkälle elämässä. Ongelma on vain se, että tuota vahvuutta pitäisi osata käyttää oikeassa paikassa, oikeissa tilanteissa. Murrosikäinen vain tuntuu usein löytävän sen kaikkein huonoimman hetken ilmaistakseen sitä omaa vahvaa itseään.
Näin minä tein itsekin. Vaikka eri vaihtoehtoja oli edessä suurinpiirtein miljoona, niin aina sieltä heinäsuovan seasta löysi vain niitä huonoja neuloja. Valintoja, jotka olisi voinut jättää myös kokeilematta.
Toisaalta, niistä palasista on rakennettu tämä elämä ja se, kuka minä olen. Joten, jos ne valinnat ovat olleet niitä, jotka ovat lopulta luoneet minun tämänhetkisen elämän, niin sitten ne ovatkin olleet juuri ne oikeat valinnat.
Oliko aika silloin parempi vai huonompi. Oliko teinin elämä ennen helpompaa, vai vaikeampaa. En minä tiedä, mutta rypee sitä sitten pohjamudissa tai leijuu pää pilvissä, niin pääasia että menee eteenpäin.
Teinit on aina väliin niin sekaisin oman itsensä kanssa, aivan kuten aikuisetkin. Meidän pitää vain kestää toisiamme. Ei kai se sen kummempaa ole. Silti se on välillä hiton vaikeaa, puolin ja toisin. Kieli jäätyy suuhun ja sieltä hileiden seasta ei meinaa löytää niitä oikeita sanoja. Niitä hakiessa olo on yhtä tuskallinen kuin lämmittäisi kieltä sytkärillä. Kun ei ole varma onko siitä apua, että sanoo jotain, mutta yrittää silti.
Koska lopulta minä teen ihan mitä vaan tuon oman teinini eteen. Vaikka hän kuinka yrittäisi ravistaa ja repiä.
Kaikesta huolimatta. Mitä vaan.
toffeeKolli 