Soittolistojen herkkupalat.

Onko sinulla jotain kappaleita, joihin palaat aina tietyissä hetkissä elämää. Luukutat niitä kerta toisensa jälkeen, koska saat niistä jotain. Tunnetta, voimaa, mitä tahansa. Biisejä, joita vain tarvitsee aina välillä. Niitä jotka saavat ajatukset muualle, kantavat sinua elämässä eteenpäin tai vievät sinut johonkin haluttuun tilaan. Usein ne kappaleet koskettavat jotenkin sillä fiiliksellä, ei välttämättä sanoituksella tai tekstin tarinalla. Jokin niissä vain on, joka tuntuu sisällä. Rapsuttelee herkkää sielua ja ruokkii sitä. Kaivelee, peittelee ja sulkee syleilyyn. Raotan nyt hieman omaa sieluani jakamalla muutaman kappaleen, jotka osuvat ja uppoavat nahan alle.

Aina välillä sitä vajoaa johonkin, oman itsensä sisään pohtien maailmanmenoa. Sellainen melankolinen fiilis, johon olisi helppo jäädä rypemään. Silloin levylautasella lähtee soimaan Breaking Benjamin ja kappale Diary of Jane. Tuo on hieman kaksipiippuinen biisi, koska se tavallaan käyttää minua vielä syvemmällä, mutta tuo sitten lopulta takaisin. Sitä on vaikea selittää, mutta tuota ei voi vain kuunnella sellaisena taustabiisinä. Sille on oma paikkansa, ja se sopii siihen aina täydellisesti. Tuo kappale on kannatellut niin paljon. Hakannut esiin sisimpiä syövereitä ja lennättänyt kuilujen yli.

Mennään eteenpäin. Silloin kun mieli huutaa vauhtia elämään ja sellaista reipasta potkua persauksiin, niin siihenkin löytyy oma kappale. Jos pää on sekaisin ja asioita pyörii liikaa mielessä, niin lääkkeeksi käytän The Dirty Youth:n tuotosta Fight. Väkisin alkaa vähän sormet naputtaan, pakottaa jalat ja kädet liikkumaan tahdissa. Vaikka olisi kuinka paska olo, niin tuon kappaleen ajan kuljen jossain aivan muualla. Sen tahdissa tekisi mieli kulkea kaupungin kaduilla ja kujilla, liu’uttaa sormia tiiliseinää pitkin kevyesti, mutta määrätietoisesti astellen. Jotenkin tuossa palaa sellaiseen rentoon ja itsevarmaan nuoruuden fiilikseen, jossa mikään ei pysäytä minua. Tunteeseen, jossa elämä vie iloisella ja huolettomalla otteella kenkää toisen eteen. Aikaan, jossa muu maailma tuntuu pysähtyneen ympäriltä.

Joskus tulee tarve vain luukuttaa. Pistää räimettä ja kääntää nuppia hieman tiukemmin myötäpäivään, niin että sielu huutaa. Silloin tärähtää soimaan Butcher Babies:n It’s Killin’ Time, Baby. Tuo ei enempää esittelyitä kaipaa. Ei todellakaan.

Sitten hypätään hieman siihen minun pimeämmän pervouden rajamaille, niihin kappaleisiin, jotka saattavat joskus omassa genressään hieman yllättääkin. Jos minun tarvitsee jollain tavalla nostaa sitä juhlahumun huntua ja päästää sen alle piilotettu bilekärpänen lentoon, niin siihen tilanteeseen löytyy parikin kappaletta. Nuo biisit ovat BESS:n Aja, ja Tieston Motto. Sinänsä sotivat hieman tuota minun pääsääntöisesti rockin ja rankemman hevin täyttämää musiikkimakua vastaan, mutta minä olenkin lopulta melko kaikkiruokainen sekasyöjä tuon musiikin suhteen. Koska jos biisi on hyvä, niin silloin se vain on hyvä. Oli se sitten mitä genreä tahansa.

Musiikki vie ihmistä. Toinen asia uppoaa toiselle ja toinen vihaa sitä. En minäkään ihan kaikesta tykkää, erilaisia kun olemme. Oletko koskaan miettinyt tarkemmin, että minkä kappaleen juuri sinä laitat soimaan elämän eri tilanteissa. Koska vaikka et olisi asiaa sen kummemmin koskaan miettinyt, niin väitän, että tietyt biisit vain väkisin pomppaavat sinullakin elämän pyörteissä esiin. Aina uudestaan ja uudestaan.

Jotain niissä vain on. Jotain, juuri sinulle. Siihen sinun hetkeen, jonka sinä haluat vangita tai kadottaa. Se hetki, jota sinä elät.

Press PLAY!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: