Joskus on tullut vastaan kielikuvia siitä, että elämässä on kiviä, joita käännellessään sieltä saattaa löytyä ratkaisuja tai vain tyhjä kuoppa. Jotkut toitottavat, että ei niitä kiviä kannata loputtomiin käännellä.

Mietin tuossa hieman tätä asiaa.

Kivi on melko usein käytetty termi ja vertauskuva asialle, joka jotenkin vaivaa tai painaa ihmisen elon tietä. Voi olla niitä kiviä sydämessä, tai sydän kuin kivi. Meno voi joskus tuntua siltä, että olisi kiviä taskussa, kun taas perkeleen riivaama suomalainen tunnetusti menee vaikka läpi sen harmaan kiven, jos hän näin on päättänyt. Ilmeisesti muuten se vierivä kivi kerää vähemmän sammalta pintaansa, näin olen kuullut. En tiedä, en ole koskaan seurannut ihan paikallaan olevan kiven sammaloitumista, saati sitten juossut vierivän kiven perässä silmä tarkkana.

Kaiken päälle on se henkilö nimeltä Jaakko, joka nappaa sen kylmän kiven käteen ja paiskaa järveen. Toisaalta ymmärrän Jaakkoa hyvin, koska jos minä seisoisin järven rannalla kivi kädessä, niin mitä muutakaan minä voisin tehdä kuin heittää kiven kohti ulappaa.

Mutta se kivien kääntely. Enkä puhu nyt siitä kivien kääntelystä, mitä me miehet harrastamme kädet taskussa. Toki se on ihan mukavaa ajanvietettä hypistellä kulkusia taskun läpi ja pyöritellä niitä toistensa ympäri. Sehän on itseasiassa aika primitiivinen reaktio. Mieti. Jos minä annan sinulle pallon käteen, niin et sinä sitä vain kädessäsi paikallaan pidä. Huomaamattaan sitä hieman pyörittelee kädessään, vähän varovasti heittelee ilmaan ja hypistelee. Niin se vain menee. Jos sinulle työntää kulkuset käteen, niin kyllähän sinä niitä heiluttelet. Tietenkin teet niin, koska kulkuset tykkää kun niitä heiluttaa.

Mennään takaisin niihin oikeisiin kiviin. Tai oikeastaan niihin kuvainnoillisiin kiviin, joita kääntelemällä punnitset elämäsi valintoja ja ongelmia etsien ratkaisua tai suuntaa. Mikään mahti maailmassa ei toki voi määrätä, että kuinka paljon kivien kääntelyä on lopulta tarpeeksi. Varmasti moni kääntelee niitä turhankin pitkään, vailla minkäänlaista tulosta. Joku taas toteaa jo muutaman kiven pyöräyttäessään, että eiköhän tämä järkäleiden kääntely nyt ollut tässä. Ei oikeita, eikä vääriä ratkaisuja mikään. Jokaisen oma asia.

Sitä pohdin, että mitä se kuvainnollisten kivien kääntäminen lopulta auttaa. Toki tässä ajatusleikissä kivi on se jokin ongelma, jonka kääntämällä näet sen taakse ja toivot löytäväsi sieltä jotain.

Mutta onko se toisaalta hieman myös itse ongelmakohdan kiertämistä, jos lähdetään liikaa kurkkimaan suoraan sen taakse. Jotain sieltä voi toki löytyä, mutta itse keskittyisin enemmän juuri siihen kiveen. Voisiko sitä koittaa lähestyä hieman eri kulmalla.

Vaikka se lohkare onkin painava ja karkeapuntainen, niin sitä kiveä itseään kannattaa tutkia ehkä hieman paremmin. Miltä se näyttää, miksi se on juuri sellainen kuin se on. Jos siinä on sammalta päällä, niin voisiko sitä varoen rapsuttaa hieman pois. Tuoda esiin se, minkä sammal on alleen verhonnut. Saada sieltä alta näkyviin sen, jonka tuo raskas kivi on sammalkuoren sisään piilottanut.

Tiedän, tämä on hirveän kuvainnollista sepustusta ja varmaan monen mielestä täysin turhanpäiväistä kirjoittelua. Mutta pidän pohdinnasta. Pidän siitä, että asioita voi katsoa monelta kantilta ja lähestyä eri tavoin. Koskaan ei vain ole sitä yhtä oikeaa tapaa, koska olemme kaikki lopulta niin erilaisia. Niin ehjiä, ja niin rikkinäisiä.

Minä olen käännellyt elämässäni niitä kiviä. Voi olla että jonkun mielestä jo liikaakin, mutta omasta mielestäni en kertaakaan turhaan. Joskut niistä kivistä onhan olleet niin painavia, että niitä ei ole saanut takaisin paikoilleen. Ei ainakaan heti. Siinä kiven jättämää kuoppaa katsoessa sitä joutuu menemään välillä aika syvälle omaan itseensä. Välillä käy niin, että se siirretty järkäle onkin vain parempi siinä kohdassa, mihin sen pyöräytin. Se kertoo minulle enemmän ollessaan kokonaan näkyvillä, kuin että pudottaisi sen takaisin siihen monttuun, josta sen nostin.

Mennään vielä lopuksi ihan oikeiden kivien pariin. Jokin niissä vetää ihmisluontoon puoleensa. En tiedä mikä siinä on, mutta jos metsässä on korkea mäki, ja mäen päällä on kallio, niin sinne on pakko mennä ihan vain seisomaan. Siis seisomaan sillain normaalilla tavalla, ei niin että minulla alkaisi seisomaan siellä kalliolla.

Niin pervo minäkään en ole…..kai…..en ainakaan myönnä.

Kivistä kun oli puhe, niin tiesitkö että on olemassa sellainen kala kuin Kivennuoliainen. Kukalie keksinyt sille nimen. Rietas mieleni ei voi silti olla ajattelematta, että jonkin sortin kassien lutkuttajalta se ehkä vähän kuulostaa 🙂

Luonnosta tulikin mieleen. Puita en ole juurikaan elämäni aikana halaillut, mutta pohdin, että pitäisiköhän joskus koittaa vaikka nuolla pikkuisen kiviä. Oikein pitkällä kielellä.

Siis niitä oikeita kiviä, ei kiveksiä, joita myös kiviksi kutsutaan. Tai no, miksei niitäkin jos se johonkin auttaisi.

Itse en tosin ole niin notkea, että omiani yltäisin lipsuttamaan. Tarvitseeko minun siis etsiä joku muu, jonka kiviä voisin nuolla.

En tiedä. Jos koittaisin ensin hieman venytellä. Eihän sitä tiedä vaikka yltäisinkin omiini asti.