Nyt tulee aihe, joka ihan varmasti koskettaa jokaista. Minulla on se ongelma, ja myös sinulla on se ongelma. Ei ehkä joka kerta, mutta väitän että kuitenkin lopulta aika usein. Hitto kun se on aina yhtä vaikeaa, kun pitäisi päättää, että mitä sitä tänään syötäisiin.
Tekisi mieli aina tehdä jotain hyvää ja hienoa. Ensin toiveikkaana selailet pöydällä lojuvaa Pirkka-lehteä, eikä sytytä mikään. Sen jälkeen nappaat luurin käteen ja loputtomaan suohon sukellus on enään hyppyä vaille valmis. Koska kaltaiselleni malttamattomalle ja hieman orastavasta ADHD:sta kärsivälle ihmiselle tuhannet erilaiset ohjeet nenän eteen työnnettynä aiheuttaa sen, että mikään ei tunnu hyvältä. Välillä sitä luulee löytäneensä kivan ohjeen, mutta kun sitä lukee tarkemmin, niin se tuntuukin hetkessä liian vaivalloiselta. Ei kai se ole, mutta sopiva vaikeustaso siinä kohtaa olisi ollut se, että saisi heittää aineet kattilaan ja hellan päälle. Puoli tuntia ja avot.
Sitten siitä turhautuneena lopulta kauppaan ja kauppalapussa lukee maidon ja juuston lisäksi vain RUOKAA. Toisin sanoen ruoka ilmestyy koriin kuin taikurin kiskaisema kani hatusta, eli ruokaostoksia livenä. Taikuutta siinä on kovin vähän, mutta siinä voi taikuri itsekin yllättyä kotona kauppakasseja tyhjätessä, että mitähän ihmeen ruokaa näistä ostoksista nyt pitäisi tehdä. Helpointa olisi toki tarttua valmisruokiin, mutta tykkään silti tehdä ruokaa, ja aika harvoin niitä eineksiä kuitenkaan tulee ostettua. Vaikkakin ne tuntuvat olevan sitä lasten lempiruokaa, joka katoaa lautaselta yhdessä hujauksessa.
Joskus sitä huomaa kyllä haukanneensa hieman liian tuhdin palasen kakkua ruoan teon suhteen. Siinä mausteita kattilan pohjalla paistellessa, samalla kun laittelee jo paistinrasvaa kiehumaan huomaa, että kohta tulee tilanne, jossa evoluutio on antanut minulle selvästi liian vähän käsiä ja silmiä. Se on hetki, kun kaikki pitäisi saada tulille samaan aikaan ja vielä hallita tuo tilanne. Varmaan vitun helppoa keittokirjan tekijälle jos ja kun ihan oikeasti osaa, mutta siinä kohdassa kun taidot ja kontrollointikyky ei vaan riitä, niin katastrofin mahdollisuus on ilmeinen. Suorastaan käsin kosketeltava.
Mutta ei meillä silti nälkään ole kuoltu. Toisaaalta, en ole se talouden ainoa ruoan laittaja, joten lapset saavat välillä siis ihan hyvääkin ruokaa. Loput ajasta saavat sitten syödä minun sörsseleitä. Kai sitä on pikkuhiljaa kehittynytkin, kun aiemmin hieman narisivat kiinalaisesta tai nepalilaisesta sapuskasta, mutta nykyään menee jo ihan mukisematta heilläkin kurkusta alas.
Jotenkin tuo idän suuntaan taipuva ruoka vain sopii minun suuhun. En minä sinusta tiedä, mutta minä ainakin tykkään, että ruoka maistuu. Ja tuntuu. Joka aistilla. Se ei aina ole niin tässä perinteisessä suomalaisessa ruokakulttuurissa. On aika usein tullut ”perus”-lounasravintolassa vastaan, että tarjolla ollut perunamuusi ja lihapullakastike maistuivat suurinpiirtein samalta. Siksi ne ehkä on niin hyvä sekoittaa toisiinsa, kun maku ei sinänsä muutu, vaan pysyy tasapaksun neutraalina. Jotenkin sama fiilis ei välity omasta lempiravintolastani, joka on tuo sanoinkuvaamattoman hieno Nanda Devi. Liian harvoin pääsee siellä käymään, mutta on siellä vaan hitto hyvää ruokaa. Ai että.
Sydämen voi kuulemma sulattaa hivelemällä toisen makunystyröitä. Uimalla liiveihin vatsan kautta. Kaunis ajatus. Ja toki mieluummin noin, kuin se, että keittiössä taiotun herkkuaterian jälkeen tie kulkeekin vatsan sijaan ensimmäisenä vessaan. Veikkaan että sitä kautta tien päästä ei löydy sitä lämmintä sydäntä. Posliini saattaa kyllä löytyä hyvinkin vauhdikkaasti, mutta ei sellainen kuin ajatuksissa toivoi. Toki siihenkin posliinin voi työntää kasvot kiinni, mutta siellä on vastassa vain kylmä rinki eikä pehmeät huulet.
Hyvä ruoka kyllä koskettaa ihmistä. Valtaosa meistä kun on kuitenkin melkoisia nautiskelijoita. Mielestäni elämän pitääkin maistua. Eikä hyvä ruoka ainakaan ole huonontanut mahdollisuuksia tilanteeseen, joissa huulet ovat huulia vasten.
Ensin yleensä ne huulet, joissa sauma on vaakatasossa. Jos ruoka sulatti hieman sydäntä ja sai ihmisen kehräämään, niin voi olla, että sitä huomaa suutelevansa niitä huulia, joissa sauma onkin pystysuunnassa. Se on sitä parasta jälkiruokaa ahnaalle sielulle. Koska jälkkärin kanssa ei koskaan kiirehditä, vaan siitä nautitaan. Rauhassa maistellaan, suljetuin silmin. Fiilistellään ilman kiirettä.
Hitto, nyt rupesi tekemään piirakkaa mieli. Suolaista, tai makeaa. Pidän kyllä makeasta. Suolaisen piirakan voi aina kuorruttaa kermavaahdolla, niin siitä tulee makoisampi. Silloin voi nuolla pitkällä kielellä kermat päältä ja sen jälkeen nauttia lopuista.
Herkullisista reunoista ja niin pehmeästä sisuksesta.
toffeeKolli 