Kyseenalaistanut omat ajatukset. Tavat ja tottumukset. Kyseenalaistanut ajattelumallit. Hiton raadollista hommaa.

Ja minähän en siis ole mikään ihmismieleen erikoistunut ja siihen koulutusta saanut henkilö, mutta kyllähän sitä jokainen voi omassa keittiössään itsekseen harrastaa niitä psykologin hommia.

Tunnustella ja maistella uusia ajatuksia, uusia tunteita. Yrittää omaksua niitä. Hajota niiden alla.

Ihmisen mieli on omituinen. Se välillä hetkellisesti antaa hyväksynnän asioille, jotka muuten tuntuvat jo ajatuksenakin pahalta. Pieniä väläyksiä.

Sellaisia hetkiä, joissa huomaa miettivänsä, että miksi olen jyrkkä tai rajallinen. Erilainen tai hankala. Miksi en voisi olla toisenlainen. Hetkiä, joissa ajattelee, että kyllä minä muutun ja pystyn. Ei hätää. Kunhan vain yritän kovasti ja kasvatan sisälleni uuden osa-alueen ja syrjäytän vanhan. Hetken päästä tulee ontto ja paha olo siitä, että huijasinko jotenkin itseäni. Koska se hyväksynnän väläys tuntui pienen hetken jotenkin hyvältä ja sen jälkeen pidemmän hetken pahalta.

En tiedä miksi teen näin.

Hetkellisesti omaksuin jotain, joka ei ollut minua itseäni ja kun ”palaan takaisin” ajatuksissani siihen oikeaan minään, niin se hieman raastaa. Yritinkö juuri äsken olla sellainen, mitä minulta toivotaan. Sellainen joka minä en ole, mutta taivuin siihen ajatuksen tasolla, koska sitä minulta halutaan.

Tämä laittaa miettimään, että mitä minä sitten oikeasti haluan. Onko se jotain sisäistä kasvua, että alan ajatuksissa hetkittäin hyväksymään asioita, jotka raapivat sisintä. Vai alanko vain taipumaan ympäristön paineen alla, tai siksi, että itsensä muuttaminen vaikuttaisi lopulta vähiten kokonaisuuteen. Silloin ainoa taistelu olisi vain minun sisällä. Olisi vain minä, jonka tarvitsisi kestää ja silloin suuremmassa mittakaavassa muutos olisi vähäisin.

En minä tiedä, olisinko minä silloin se, joka nyt olen. Vai olisinko se muuttunut minä, josta ajan myötä kasvaa uusi yhtenäinen kokonaisuus. Päivitetty versio 2.0. Olisinko silloin parempi, tuntisinko silloin itsenikin paremmaksi.

Vai olisiko vain parempi elää tätä minää, sitä oikeaa minää, joka tällä hetkellä olen. Vaikka se muuttaisi sitä suurempaa mittakaavaa, niin minä en muuttuisi. Ainakaan väkisin.

Mitä pitää, tai haluaa lopulta kestää. Olisiko parempi vain hyväksyä se, millainen on ja elää sen mukaan. Sillä omalla tavalla, sitä omaa itseä. Ja vaikka se satuttaa, niin lopulta itsellä olisi silti hyvä olla. Kyllähän sekin voi kirpaista, kun hylkää osan itsestään ja vaihtaa sen johonkin toiseen, korvaavaan palaseen. Se palanen kun voi olla aina hieman arka. Jos se ei sulaudukaan kuvaan saumattomasti, vaan jää irralliseksi. Näkyväksi.

Eihän tässä voi tietää, millaiseksi sitä ihminen eläessään kasvaa ja muuttuu. En minä ole nyt se sama ihminen kuin 15 vuotta sitten. Ja varmasti muutun myös seuraavan 15 vuoden aikana.

Mutta jos sulkeutuu ja ajaa itseään väkisin sisäänpäin, niin samalla jokin henkinen puoli kasvaa kiihtyvällä voimalla ulospäin. Tämä puoli voi kasvaa lopulta niin suureksi, ettei kukaan pääse enää lähelle.

Jos taas antaa olla ja paiskaa lopulta jopa sen fyysisen puolen lusikan nurkkaan ja jää vain sohvalle makaamaan katsellen maailmaa, niin silloin ainoa kasvu mitä tapahtuu on lähinnä vatsan seudulla.

Mietipä sitä.

Kasvukipuja kun on kai muulloinkin kuin nuorena. Ne vain muuttavat muotoaan.

Sattuvat erilailla.