Se on hienoa, kuinka niinkin pieni asia kuin ”rivien väli” voi merkitä niin paljon. Niissä väleissä voi lukea paljon enemmän, kuin mitä itse tekstissä on sanomaa. Usein ne rivien välit ovatkin koko tekstin pohja. Kun sen vain ensin huomaa.

Usein huomaan, että aloitan kirjoittamaan jonkun hyvin pienen asian pohjalta. Yhtäkkiä ne rivien välit ovat tunkeneet itse tekstiin niin paljon tavaraa, että se aloituksen ajatus on jo peittynyt sanojen alle. Etkä edes itse huomannut sitä.

Tuijotat tekstiä, luet sitä aina uudelleen ja mietit, mistä nuo sanat tulivat. Lopulta se ajatus löytyy sieltä seasta, mutta se on vaan piilotettu hyvin. Niin hyvin, että välttämättä et sitä löydä helposti aina itsekään.

Joskus mietin tätä. Siis tätä kirjoittamista. Olisi tavallaan hienoa katsoa tulevaisuuteen ja nähdä, että olenko kehittynyt kirjoittajana, vai töksäyttelenkö vain samalla tavalla kirjaimista sanoja ja sanoista lauseita. Aika näyttää.

Aloin kirjoittamaan blogia tässä taannoin ilman mitään sen suurempaa syytä. Tuli vain sellainen olo, että ei siinä voi ainakaan mitään hävitä, jos pukee sanoiksi ne omat oudot ajatukset ja jakaa ne kaiken kansan katsottavaksi.

Kuitenkin lopulta se, että vaikka aiheet seilaavat ympäriinsä ja tekstin taso varmasti vaihtelee paljon, niin en minä tätä väkisin kirjoita. Tekstiä vain tuntuu tulevan. Vähän sama asia kuin se, että et sinäkään väkisin lue. Luet siksi, että sinusta tuntuu siltä. Ja jos joku oikeasti saa näistä kirjoituksista jotain, tai jos pystyn sanoillani jotenkin koskettamaan, niin silloin olen aika otettu.

Eri aiheet koskettaa ihmisiä eri tavalla. Tietenkin. Toiset lukevat neutraalein silmin ja toisille taas osuu syvemmälle. Menee ihon alle. Mutta tämä nyt tuskin oli kovin uutta tietoa. Kenellekään.

Joskus ihmettelen minua itseäni, kun olen kirjoittanut tekstin ja luen sitä läpi. On välillä vaikea ymmärtää, että mistä helvetistä olen keksinyt kirjoittaa jonkun asian niin hienosti. Ja nyt puhun siis siitä, että itse pidän jotain tekstiä hienona, muiden mielipide voikin sitten olla ihan toinen.

Mutta ei tämä blogi olekaan sitä varten, että mielistelisin ja hakisin kaikkien hyväksyntää. Nämä ovat vain minun mieleni juttuja, joista saa joko pitää tai sitten ei.

Kaikesta huolimatta on mukava huomata, että edes muutamia ihmisiä nämä höpinät oikeasti kiinnostavat. Jos tunnistat itsesi, niin kiitos sinulle että luet.

Aina sitä välillä pohtii, että miksi joku lukee juttuja tästä minun omituisesta, mutta kuitenkin niin tavallisesta elämästä. Toisaalta, moni taitaa elää jollain tavalla ihan sellaista perus-arkea. Lisäten siihen sen oman twistin, joka tekee juuri sinun elämästä sellaisen kuin se on. Ehkä tässä on jotain samaistuttavaa. Tai sitten ei. En tiedä.

Blogini on kuin pieni arvoituksellinen tiivistys elämän koukeroista, mitä eteen tulee, tai mitä vain tulee elämästä mieleen.

Ehkä tarvitsisin terapiaa kaikkien älyvapaiden ajatusteni kitkemisessä. Jotta voisi poimia vain ne järkevät talteen. Toisaalta, juuri se älyttömyys ehkä tekeekin elämästä niin hienoa. Voi toki olla, että se mitä tässä oikeasti tarvitaan olisi jonkinlainen manaaja. Hän voisi roiskia päälleni vettä ja huitoa risti kädessä perkeleellisen huudon säestämänä. Sitten minä joko parantuisin tai kipittäisin portaita alas niskat vääntyneenä. Mene ja tiedä.

Ehkä tälle sielulle ei ole pelastusta. Sen takia me palaamme nyt tekstin alkuun. Siihen, kuinka tekstin sisällä voi olla enemmän, kuin mitä nopeasti luettuna huomaa. Kokeillaan. Mene takaisin alkuun ja poimi jokaisesta tämän tekstin kappaleesta aina kolmas sana. Huomaatko. Siellä se tämän tekstin aihe on. Sitä ei vaan heti huomaa, koska se oli hieman ”rivien välissä”.

Kiitos.