Minä. Sen lähemmäksi en kai pääse, kun koittaa kaivaa sisäisestä ihmisestä irti, että kuka hän on.

Sitä on melko sujuvasti kulkenut vuodesta toiseen hymy naamalla oman itsensä mahtavassa seurassa. Eikä ole oikeastaan aiemmin tullut edes pohdittua, että millainen sitä oikeasti on. On saattanut pitää itseään jopa osittain ihan toisenlaisena. Toisaalta vapauttavaa, toisaalta hieman myös pelottavaa.

Ei ole kovin helppo vastata kysymykseen ”kuka sinä olet”, jos kysyjä ja vastaaja onkin sama henkilö.

Sitä on aina koittanut elää niin, että se mitä näkyy ulospäin olisi minä. Ja että se silloin tuntuisi minulta. Aitoa ja todellista. Hetkittäin osaa olla myös vaikeaa. Mutta joskus on ihan hyvä vain pysähtyä ja miettiä. Koska välillä sitä huomaa, että kun tonkii hieman syvemmältä ja rauhassa, niin asioihin saattaakin tulla aivan uusia näkökulmia.

Sitä saattaa orjallisesti noudattaa omaa rutiinia, kaavaa tai mielipidettä, koska näinhän minä olen aina ajatellut tai tehnyt. Mutta sehän ei välttämättä menekään aina niin. Vuodet kuitenkin vierii ja ihminen kasvaa. Ja muuttuu siinä samalla, aina jollain tavalla. Välillä tuntuu, että se minä joka olen, on lukittu tiukasti routaiseen maahan ja siellä se pysyy. Sitä voi vain vähän vilkuilla itseään sen jään läpi. Vaikea on silti tunnistaa tai jotain asiaa muuttaa, jos ei pääse niihin palikoihin käsiksi. Silloin pitää vain rauhassa sulatella paksua jäätä ja malttaa. Tutkia ja odotella. Katsella. Jään sulaessa alkaa näkyä aina vaan enemmän. Ja kun vihdoin saat siitä jostain kiinni, niin olet kerinnyt jo asiaa katsomaan useammalta kantilta. Kierrellyt ja miettinyt sitä.

Siinä on se hetki. Hetki kun huomaat, että se, mitä olet itsestäsi aina luullut, ei tunnukaan välttämättä enää samalta. Sen näkeekin ihan uudessa valossa. Ajattelee erilailla. Tekee ehkä mieli vaihtaa pois siitä, millaisena on itseänsä aina pitänyt.

Olenkin nyt tällainen. Ajattelen näin. Toimin näin.

Uusittu, päivitetty minä. Huonompi, tai parempi. Vieläkin sama ihminen, vaikkakin jokin on erilailla. Mutta jos minulla itsellä on hyvä, niin eikö sen pitäisi riittää.

Tätäkö se on, kun käytetään sanontaa ”en enää tunne sinua”. Voiko siihen vastata takaisin, että en näköjään tuntenut itsekään. Hei vaan.

Eikä tässä nyt kuitenkaan mistään suuresta valaistumisen kokemuksesta ole kyse. Se voi olla joku ihan pikkujuttukin. Pointti oli siinä, että on tietyllä tavalla hienoa huomata muuttuvansa. Kutsukoon joku sitä kasvuksi, tai oikeastaan ihan miksi vaan.

Pidän itseäni silti aina keskenkasvuisena. Valmista ei tule, ja se pikkupoika minussa näyttää välillä nostavan vähän turhankin usein päätään. Ja niinhän se vain menee. Vuodet vierii ja mielipiteet ja tavat muuttuvat. Ihmiset muuttuu. Myös ympärillä.

Kyllä minäkin pikkupoikana toivoin, että olisin jo aikuinen. Voisi ostaa karkkia joka päivä ja saisi tehdä mitä huvittaa. Nyt mietin välillä, että olisipa rentouttavaa olla pikkulapsi. Vailla velvollisuuksia ja stressiä. Voisi vain olla ja touhuta. Ja välillä saisi karkkia tai muuta kivaa.

Toki sitä näin aikuisenakin saa herkkua. Ja siitä herkusta ei muuten pikkupoikana tiennyt vielä mitään. Eikä kyllä pitänytkään tietää.

Näin aikuisena voi vähän herkutella. Jos herkuttaa. Usein niin tekeekin. Monenlaista herkkua.

Ehkä aikuisena olo on sittenkin mukavampaa. Ehkä.