Kulkuset heiluen kohti joulua.

Joulu. Tuo rakas ja lämmin koko perheen yhteinen juhla. On se toki sitä minullekin, silloin kun puhutaan muutamasta päivästä jouluaaton molemmin puolin. Muuten en oikein tunne kuuluvani siihen joulu-ihmisten siunattuun lahkoon.

Ehkä eniten itseäni ahdistaa se kaikenlainen hössötys. Ja se tuntuu alkavan joka vuosi aikaisemmin. Tai sitten vain ahdistun siitä aina vaan herkemmin. Mutta sieltä se joulu tulee, joka vuosi. Eikä se varmaan ketään yllätä samalla tavalla kuin jokavuotinen talvi, mikä taas tuntuu tulevan aivan puskista osalle kansaa. Vaikka kyllähän siinä ihmisiin liikettä saisi, jos aamulla herätessään havahtuisi siihen tosiasiaan, että nyt on joulu. Illalla menit kaikessa rauhassa sänkyyn ja yön aikana onkin tullut joulu. Jumalauta siinä tulisi tontun töppösiin vauhtia.

Mutta ne joulun merkit. Ne asiat, joita et oikein pysty välttämään. Kuten kaikki ne tärykalvoja repivät joululaulut. Tarvitseeko kansalle tarjota ne ensimmäiset rallatukset kauppojen pihoille ja käytäville jo lokakuun puolella. Silloin kun on vielä pimeää ja maahan jää ihmeteltäväksi korkeintaan paksu kerros märkää loskaa. Se sitten mukavasti sujahtaa lenkkarin varresta sisään. Näin käy siksi, että en ole taaskaan osannut pukeutua sään vaatimalla tavalla. Se ei toki ole joululaulujen vika, mutta siinä kohdassa ne vituttaa vieläkin enemmän. Ei ole joulufiilistä. Sukat märkänä kauppaan ja sama sävelmä jatkuu. Välissä ilmoituksia hyvistä joulukinkuista ja konvehtirasioista.

Tekisi mieli ostaa jotain, mikä on mahdollisimman kaukana joulusta. Vaikka simaa, uusi grilli tai uimapatja.

Toisaalta. Tulisiko se joulumieli minustakin ulos, jos oikein väkisin ruokkisin itseäni kulkusten tahdittamalla teemalla. Ostaisin vaikka aineet peruna- ja lanttulaatikkoon. Siinä jouluinen ja trendikäs villapaita sekä kaunis essu päällä ahkeroisin imeliä herkkuja ihan itse. Alusta asti omin pienin kätösin. Jakaisin siitä kuvia somen alustoille, jotta voisin kertoa muille, että täällä sitä innostuttiin tekemään jo joululaatikoita. Vähän joulunhenkeä. Ja tietenkin sitä rosollia. Kai siitä joku pitääkin. Muuta syytä en keksi sen olemassaoloon. Se on kai vähän kuin mämmi. Se on minun mielestä vähän ehkä pahaa, mutta sitä pitää syödä. Ja vain siksi, että mämmiä syödään, jos on vuosittainen mämminsyöntiaika.

Viimeinen niitti mukavalle kauppareissulle on se, kun kassoille mentäessä tulee vastaan norsun kokoinen kasa erilaisia joululalentereita. Koita siinä pienelle ihmiselle selittää joulun kaukaisuudesta. Että niitä on ollut siinä jo lokakuusta ja ettei niitä ehkä ihan vielä tarvitse ostaa. Valitaan joku kiva sitten lähempänä joulukuuta. Ei hän ymmärrä mitään lokakuusta. Tai joulukuusta. Hän näkee vain kalentereita. Kaikkia ihania kalentereita. Ja koska on kalentereita, niin johtopäätös on silloin, että kohta on joulu. Ja nyt pitää saada kalenteri. Sellainen, missä on prinsessa tai poni.

Jossain kohtaa sitä on vain itsekin taivuttava joulun paineen alla. Koska vaikka itselle joulu ei olekaan kovin tärkeää aikaa vuodesta, niin lapsille se on. Pitää kirjoittaa pukille ja askarrella kortteja. Tiirailla ikkunasta tonttuja sekä vääntää torttuja. Hössöttää. Paketoida lahjoja. Kuunnella joululauluja. Odottaa ja jännittää. Sen kalenterinkin voi varmaan jo antaa lapsen ihmeteltäväksi.

Kyllähän sen nyt kestää, vaikka joulun taika ei oikein minua puraisekaan. Ja se vähän helpottaa, että jouluna saa kaikenlaista herkkua. Kuten piparia.

Kyllä minulle pipari jouluna kelpaa. Ja toki muulloinkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: