Maailma on joskus hieman tuulinen paikka. Se riepottaa vastatuulessa tarpovaa ihmistä hieman suuntaan jos toiseenkin. Keinuttaa sielun pientä venettä niin, että hetkittäin se hieman hörppää vettä laidan toisellekin puolelle. Mutta eihän se silti sitä tarkoita, että se uppoaisi. Myrskytkin laantuvat kyllä aikanaan. Aina.

Sen jälkeen on taas tyyntä ja rauhallista, ja silloin voi todeta, että ei se sielun lautta tästä mihinkään uponnut. Vaikka se myrsky siinä hetkessä tuntuikin aivan hirveältä, niin jälkikäteen mietittynä huomaa, että ei se edes ollut niin paha. Ehkä tätä tunteiden kylmää säätä vastaan tuli vain lähdettyä turhan kevyellä vaatetuksella.

Tästä tulikin mieleen eräs aiemmin kirjoittamani teksti, joka ei niinkään liity nyt myrskyihin, mutta koskettaa silti vahvasti tätä kirjoitusta.

Muistatko sinä tekstin (Palaset pienestä sielusta.) jossa kirjoitin näin:

”Tiedän, että jos hän haluaa sieluni minulle joskus palauttaa, niin saan sen yhtä kauniina kuin mitä se oli silloin, kun sen hänelle annoin.”

Tuolta hetkestä takaisin hyppy tähän päivään ja siihen palaseen, jota nyt pitelen käsissäni. Niin. Tässähän se nyt on. Samanlaisena kuin ennenkin. Kokonaisena. Ehkä jotain pieniä säröjä, mutta silti yhtenä kappaleena, niinkuin pitikin. Tiesin kyllä mitä kirjoitin, ja mitä tulen saamaan.

Ja tämä asia on hyvä muistaa. Ihan jokaisen. Jos toinen antaa sinulle palan itsestään, niin siihen liittyy silloin myös pala vastuuta. Sinuun luotetaan, ja jos et ole sitä vastuuta valmis kantamaan, niin silloin pitää olla rohkeutta myös sanoa niin. Se ei ole reilua, että otat vastaan jotain toiselle niin arvokasta, laitat sen nurkkaan ja palautat lopulta repsottavassa pahvilaatikossa pieninä palasina. Sellainen toiminta on itsekästä, ja raukkamaista. Ethän sinä haluaisi itsekään, että sinulle tehtäisiin niin. Älä silloin tee niin myöskään toiselle.

Mutta entäs se minun sieluni palanen.

Sinne minä sen asetin samalle paikalle, mistä sen kauan sitten annoin pois. Ja hyvinhän se sinne sopi. Edelleen. On yhtä sottainen ja törkyinen pala kuin loputkin minusta. Minun näköinen. Siitä olen valmis joskus antamaan palan sellaiselle, joka sen arvon ymmärtää, ja joka on valmis kantamaan sitä mukanaan sellaisena kuin se on. Hänelle, joka näyttää olevansa sen arvoinen, ja joka ei pelkää sitä mitä annan takaisin. Täysin ehjää palasta hän ei tule saamaan, koska sellaista ei ole olemassa. Ei minulla. Ei sinulla. Eikä tarvitsekaan.

Ne pienet ja suuremmat säröt tekevät lopulta minusta sen mitä olen. Nuo halkeamat ovat lopulta tarinoita matkan varrelta, ja arvokkaita jokainen. Enkä minä niitä edes yritä peittää tai piilottaa, mutta eihän niiden silti ole pakko tyhjinä pysyä. Nuo lohkeilleet kohdat antavat toiselle mahdollisuuden myös täyttää niitä ja lisätä sieluun jotain uutta. Jotain sellaista, mikä kertoo, että antamasi palanen on myös hänelle tärkeä.

Tämähän on lopulta kovin yksinkertaista.

Jos et ole valmis sulattamaan hieman omaa sydäntäsi, jolla täytät tarvittaessa niitä sinulle jaetun sielun halkeamia, niin älä ota sitä vastaan. Sitä täytettävää kun tulee aivan varmasti, eikä kenestäkään voi saada vain ja ainoastaan niitä kivoja ja ihania puolia, vaan samassa sylissä kulkevat myös ne ikävät asiat. Ne kipeät kohdat ja vereslihalle raavitut sielunrippeet, jotka väistämättä nostavat hetkittäin päätään. Se on vastuu, jonka voi hoitaa kahdella tavalla. Siksi että haluaa, tai siksi että joutuu. Jälkimmäisen kohdalla on parempi palauttaa se mitä sinulle on annettu, ja myöntää itselleen, että ei minusta ollut tähän.

Niin. Ei kai se tuon vaikeampaa ole. Vai mitä sinä olet mieltä?