Joskus sitä ihminen keräilee hieman niitä sielunsa palasia. Joskus termi ”hieman” ei kuvaa edes leikillään sitä todellisuutta, mitä sisällä voi jyllätä.
Välillä niitä pudonneita pikku murusia pitää noukkia hellästi ja varoen pehmeillä sormenpäillä. Herkkiä ja hentoja, pieniä palasia, jotka niin helposti vain murentuvat käsiin.
Toisinaan niiden keräilyyn tarvitaan jotain järeämpää välinettä. Jotain, millä saisi edes ne suurimmat palat pelastettua, ennen kuin ne jauhautuvat maassa tomuksi ja katoavat tuulen sekaan. Pyyhkiytyvät asfaltin pintaa pitkin ohuina juovina, kauemmas ja kauemmas, kunnes lopulta katoavat.
Entä ne, mitä sai pelastettua. Ne, jotka ovat vielä tallessa. Kuinka vaikea niitä palasia ja sielun hentoja rippeitä onkaan yhdistää, kun niiden välistä puuttuu jotain. Jotain, joka ennen piti tuon kaiken jäljellä olevan yhtenäisenä. Ei niitä voi liimata tai painaa toisiinsa kiinni. Ei pysy.
Ei oikein voi muuta kuin kulkea eteenpäin. Kuljettaa mukana noita palasia ja odottaa, että aika hiljalleen kasvattaa niiden väliin yhteyden. Jotain uutta, joka hellästi tarttuu rikkonaisen sielun vanhoihin palasiin ja tekee niistä taas yhden. Aikanaan.
Se, mitä niiden palasten väliin pitäisi laittaa, ei välttämättä aina ole oikein tiedossa. Miten voisikaan. Maailma kun ei ole kovinkaan simppeli paikka, vaan melko monimutkainen kokonaisuus. Aivan kuten minäkin.
Joskus huomaa miettivänsä, että voisiko vanhan sirpaleina olevan sielun hävittää. Heittää pois ja luoda täysin uuden version. Vai hukkuuko silloin jokin sellainen osa itsestä, joka tekee minusta minun. Sinusta sinun. Koska meillä kaikilla on asioita, jotka sattuu ja tekee kipeää. Joihin me reagoimme kuin sielua revittäisiin rinnasta, tai missä se nyt sitten ikinä sijaitseekaan. En minä tiedä. Mutta kipeää tekee joskus. Niin kipeää.
On toki hirvittävän romanttista leperrellä siitä, kuinka sielu on se, mikä meitä ohjailee. Aivan kuten olen tässäkin tekstissä aiheen viertä liipannut. Eihän se nyt tavallaan silti niin mene. Tavat ja käyttäytymismallit meitä taitaa ajaa lopulta eteenpäin. Ohjaavat meitä toimissa ja päätöksissä. Valinnoissa ja elämässä. Luonne tuo siihen oman sotkuisen puolensa, ja lopulta peilaamme asioita vielä omien tunnelukkojen , traumojen ja elettyjen kokemusten varassa. Tai jotain.
Menipä tieteelliseksi höpötykseksi. Fiilistellä piti, ja tässä sitä ollaan. Sekavan ja sotkuisen sieluntuotoksen äärellä, jossa päät ja hännät alkavat hieman sekoittua.
Entäs se minun sielu.
Sen minä olen myynyt jo kauan sitten. En toki Saatanalle, vaikka olisi se varmaan hänellekin kelvannut. En. Myin sen aikanaan parin suudelman hinnalla eräälle kauniille neidolle. Hän ei ole antanut sitä minulle takaisin, vaikka olen koittanut sitä muutamalla suukolla ostaakin. Sen sijaan hän on päivä toisensa jälkeen tehnyt minulle selväksi, että hän pitää siitä hyvää huolta. Näyttänyt sen tavalla, joka saa minut varmaksi siitä, että en minä sitä haluakaan takaisin.
Hänen käsissä sieluni pysyy kasassa, vaikka se välillä aika pahasti halkeileekin. Hänellä on taito sulattaa hieman sydäntään, jolla nuo halkeamat täytetään. Hänen käsissä.
Ne ovat kauniit kädet. Välillä niin raa’at ja hiomattomat, mutta silti aika hienot. Niin vikkelät ja tuhmat, kovin riettaat, ja ne kädet löytävät paikkoihin, jotka saavat sen pienen sydämeni läpättämään. Nuo kädet, jotka hellästi pyyhkivät kyyneleet kun sattuu. Nuo kädet, jotka tarttuvat kiinni, koska ne haluavat tehdä niin. Nuo kädet. Minun sielu. Eikä se ole varmasti helppo sielu säilyttää.
Hyvissä käsissä on. Ja tiedän, että jos hän haluaa sieluni minulle joskus palauttaa, niin saan sen yhtä kauniina kuin mitä se oli silloin, kun sen hänelle annoin. Enkä siinäkään hetkessä voi muuta kuin kiittää.
Hänen kädet ja minun pieni rikkinäinen sieluni.
toffeeKolli 