En tiedä ihan hirveästi haitareista. En, vaikka soitinrakennusta on tullut tehtyä ihan työkseen. Se työnkuva ei tosin keskittynyt harmonikkojen maailmaan, vaan enemmänkin näppäiltävien kielisoitinten suuntaan, mutta siitä en nyt tässä halua sen enempää puhua.

Puhutaan nyt kuitenkin hanureista. Ovat aika herkkiä ja monimutkaisiakin vempeleitä. Hellästi niitä pitää kohdella, kevyillä sormilla silitellä ja hypistellä. Pitää kuin kukkaa kämmenellä. Sinun pitää myös hyvin tarkkaan sovittaa hanurin näppäily ja pumppaus yhteen, jos haluat sen soivan kauniisti. Koska jos sitä ei osaa soittaa oikein, niin ei se kovin kauniisti ääntele. Jotain puhinaa saattaa toki lähteä, mutta soinnut eivät hivele korvaa.

Niin. Joudun nyt heti myöntämään, että rietas mieleni ei enää tässä kohdassa puhu tuosta soittimesta, jota leikkisästi hanuriksi kutsutaan. Kyllä tässä on jo puhuttu tovi taas kerran siitä naisen ihanasta hanurista, eli haitarista, eli siis alakerran herkkupalasta.

Ja tottahan se on, että pimpin seutu ja harmonikka sisältää samoja osa-alueita, lopullinen nappuloiden määrä on vaan hieman eri. Mieti nyt. Siellä naisen haarojen välissä on pari isompaa nappia vierekkäin josta painella, ja sitten myös sellainen ihan pieni nappi, jonka ansiosta hanurin kantajasta lähtee aika kiva ääni. Toki, jos sitä nappia painelee miten sattuu, niin ääni ei välttämättä ole niin hehkeä. Niiden isompien nappien kohdalla kannattaa olla kuitenkin vähän tarkkana. Kaikki eivät nimittäin tykkää välttämättä siitä, että sitä toista nappulaa painetaan. Kutsuvat sitä nimellä nappula numero 2. Asia kannattaa varmistaa haitarin omistajalta etukäteen, koska ymmärrettävästi voivat olla tarkkoja asian suhteen. Pääsääntöisesti, jos siis on saanut luvan soittaa naisen haitaria, niin silloin saa yleensä koskea ainakin nappulaan nro. 1, ja siihen pikkunappulaan.

Niillä kun soittaa oikeaa kappaletta, niin johan alkaa palkeet puhkumaan ilmaa. Niin, että ei meinaa enää haitari pysyä käsissä, vaan täytyy ihan tosissaan pitää kiinni. Tiukalla otteella. Tosin toiset hanurit tykkäävät kovista otteista, joten se tiukka puristus saattaa villiinnyttää hanuria vain entisestään. Silloin joutuu jo pitämään kiinni sen verran kovaa, että siitä jää jälki.

Täytyy myös muistaa, että haitaria pitää usein hieman virittää ennen soittamista. Silitellä ja valmistella, lämmitellä ja kevyesti pumppailla. Hieman tunnustella, että kuinka se reagoi erilaisiin näppäilyihin ja liikkeisiin. Välillä hanuri on kyllä hoitanut tuon lämmittelypuolen ihan itse, ja sitä voi alkaa reippaan polkan soittamisen heti kun vain soitin on saatu kotelostaan esiin.

Aina välillä käy niin, että kun tekisi mieli hieman musisoida, niin soitin onkin pahasti epävireessä ja hieman sotkuinen. Ei kuulemma kovin soittokelpoinen. Se täytyy vain hyväksyä, että aina ei voi soittaa, vaikka se mielessä olisikin. Mutta toisinaan sitä saa soittaa silloinkin, vaikka ne hieman sottaisiksi säveliksi meneekin. No, ne on kai silloin niitä likaisia lauluja, tai jotain.

Oikeiden soitinten maailmassa harmonikka ja vetopasuuna eivät oikein sovi sulavasti toisiinsa, mutta tässä nahkasoitinten maailmassa ne sujahtavat yhteisiin säveliin hyvinkin harmonisesti. Kuten myös silloin, kun tuo nahkainen torvi on sovitettuna huulille, ja pumpataan oikein antaumuksella. Siitäkin soittamisesta lähtee kyllä ihan korvia hivelevä äänimaisema.

Nyt tämä teksti alkaa lipsumaan jo sen verran härskien sävelmien puolelle, että on ehkä parempi taas hieman rauhoittua. Laittaa soitin hetkeksi koteloon hieman viilentymään. Toki sitä voi jo samalla valmiiksi miettiä ja fiilistellä, että mitähän kappaletta sitä seuraavalla kerralla soittaisi.

Ehkä jotain sellaista nopeatempoista. Sellaista, mikä vaatii jo hieman sorminäppäryyttä ja vikkeliä käsiä.

Ai että. Tämän soittajan sormet eivät malttaisi enää odottaa, mulla olisi pari hyvää biisiä jo mielessä.