Pinnan alle ja sielun syvyyksiin. Onko se susta kii?

Taas teki mieli pureutua yhden kappaleen tarinaan. Maisemaan, jota se hennosti ja kuitenkin niin raadollisella tavalla maalailee. Nyt on kyseessä biisi, joka antaa todellakin sitä tulkinnanvaraa. Tavallaan tässä on niin paljon sitä tarttumapintaa, että tästä pystyy varmaan jokainen luomaan oman mielipiteensä sen suhteen, mistä tässä lopulta on oikeasti kyse. Ehkä sitä ei halutakaan kertoa suoraan, tai toisaalta eihän siinä välttämättä ole edes mitään totuuspohjaa takana, vaan ainoastaan hienosti keksitty kokonaisuus. Usemmiten se vain nyt menee niin, että jostain se idea ponkaisi liikkeelle, ja kovin herkästi sitä ihminen ammentaa sitä omaa elämäänsä. Joskus tietoisesti, joskus taas niin, ettei sitä aina tajua heti itsekään.

Aivan samanlailla minä kirjoitan tätä blogia. Se oma elämä pyörii siellä seassa, enkä ole sitä tavallaan mitenkään peitellytkään. Mutta kuten olen kertonut, niin aivan kaikki ei ole niin yksioikoista näissä minunkaan teksteissä. Välillä heitän tekstiin isolla kouralla sitä oikeaa minua ja minun aitoa elämää. Toisinaan taas sormenpäillä varovasti sirottelen niitä elämäni pieniä murusia, jotka maustavat tekstiä johonkin suuntaan. Mutta koskaan en oikein suoraan kerro, että mikä on totta ja mikä taas vain tarinaa. Eikä sinun edes tarvitse sitä tietää. Ethän sinä sillä tiedolla edes tekisi mitään. Noniin, nyt harhailin taas tuttuun tapaani aiheesta, joten palataan musiikin pariin.

Aino & Hajonneet: Pinnan alle.

Pirun siisti kappale. Hieno tarina. Ei ehkä kovin kaunis, mutta kuten mainitsin, niin jokainen saa tästä varmaan oman mielikuvan sen suhteen mistä kappale lopulta kertoo. Vivahteita on kuitenkin aika paljon. Taas kerran tulee mieleen, että sanoja on käytetty juuri sopiva määrä, jotta kuulijalle jää vielä tilaa täyttää kappaletta oman pään sisällä.

Onhan tuossa biisissä sellaista kadonneiden haaveiden tuoksua, jonka kanssa kappaleen henkilö on kipuillut jo kauan. Hetki hetkeltä, vuosi vuodelta. Ehkä umpikuja, josta varmaan pääsisi, kun vain lähtisi. Mutta kun lähteminen ei ole niin helppoa. Ei kai se koskaan ole.

Mielestäni kappaleessa leijuu jonkinlainen taistelu itsensä kanssa, aivan kuin tietäen mitä pitäisi tehdä, mutta sielun kynnet raapii kipeitä paikkoja kulkiessaan naarmuista ihoa pitkin

Itselle tulee biisistä hetkittäin sellainen mielikuva tilanteesta, jossa ollaan kuvainnollisesti veden alla. Hämärässä, pyristellen pinnalle. Jättäen sen kaiken jonnekin taakse, syvyyksiin. Pimeään.

Kuin katsoisi veden alta kohti pintaa, nähden valon, joka tunkeutuu säteinä syvemmälle. Hieman jopa häikäisee silmiä, kun on jo ehtinyt tottumaan siihen hämärään, joka ympärillä keinuu. Tekisi mieli ottaa jaloilla pohjasta tukea ja ponnistaa kohti laineita, mutta samalla kun nousee ylöspäin tietää jotain jäävän myös sinne pohjalle. Jotain, mitä ei ehkä haluaisi hylätä tai jättää taakseen. Mutta kun kaikki ei ole tarinan henkilöstä kiinni, vaan häneen liittyy myös muuta. Jotain sellaista, jonka hän kokee kuuluvan myös omalle vastuulleen. Jotain, mitä ei vain voi jättää. Ainakaan niin kylmästi.

Niin.

”Tein sen minkä voin, itkin huusin ja kapinoin”

Raakaa. Kortit alkaa olla tavallaan pelattu ja käytetty. Pakassa on vielä muutama jäljellä, mutta niiden kääntäminen on se vaikein asia. Vaikein, vaikka se lopulta saattaisikin olla se helpoin, kun vain uskaltaisi. Tai ehkä kyse ei ole edes uskalluksesta, vaan ainoastaan taistelusta itseään vastaan.

En minä tiedä. Ihminen luotaa kappaleita omalla tavallaan. Kuulee ne ehkä erilailla kuin toinen. Ehkä toisin, kuin mitä Aino & Hajonneet on oikeasti tarkoittanut. Mutta mitä sitten. Pidän kappaleessa, oli tulkintani ja fiilikseni sitten siellä päin tai päin helvettiä.

Yksi kysymys jäi silti lopulta leijumaan mielen päälle, ja sen kohdistankin tavallaan sinulle. Enkä minä vastausta sinulta hae, en. Voit vastata ihan itse itsellesi. Pohtia omaa maailmaasi.

Ja se kysymys kuuluu, että mitä sinä tekisit. Mitä sinä tekisit silloin, jos se ois susta kii?

Sinusta kiinni?