Viinaa ja sitä peiton heilutusta.

Känni.

Hyvin perinteistä. Hyvin suomalaista, vaikka emme me todellakaan ainoa viinalle perso kansa ja kulttuuri olekaan. Vahvasti se on silti iskostunut takaraivoon, että kun juhlimaan kerran lähdetään, niin mukana pitäisi olla vähintään sen Tokmannilta jonotetun ämpärin verran sitä vaapukka-mehua. Ihan vain, jotta voisimme Kummelin vitsiä myötäillen pitää huolen siitä, että muillekin tulee selväksi meneillään oleva iloinen humalatila.

”antakaa määkin huudan, määkin ole kännissä”.

Joskus sitä miettii, että onko tuossa mitään järkeä. Pitäisi ehkä tehdä muutakin kuin vain miettiä, ja jättää ne juomat ostamatta. Mutta niin herkästi se maltaan maku vie tätäkin miestä, että joskus sitä ihan hävettää. Siis hävettää jo etukäteen. Silti käy niin, että raavaan miehen luonteen heikkous vie mennessään, ja illan jälkeen kohtalo tuo kainaloon kaikkien tunteman kaverin nimeltä Morkkis. Hän on vaan siitä paskamainen ystävä, että hän ei koskaan malta kyläillä kuin vähän aikaa, ja poistuu lopulta vähin äänin. Ei muistuta sen koommin itsestään, mutta innolla odottaa seuraavaa kyläilyään.

Sehän tuossa juomisessa lopulta niin raakaa onkin, että ihmistä kun ei ole tavallaan mitenkään luotu siihen. Alkoholi pistää kropan aika lujille ja katkoo kännitilassa niitä aivotoiminnan kaapeleita heti kerralla vähän isommilla vaijeripihdeillä. Siinä ei sitten ne pääkopan puhelinlangat paljon laula, vaikka humalainen suomalainen mielellään kyllä laulaakin.

Huonoja puolia on niin, niin monia, mutta yhtä asiaa minä jäisin suuresti kaipaamaan, jos totaalisen raittiiksi ryhtyisin.

Se on nimittäin krapulaseksi.

Siinä on jotain outoa taikuutta. Kuumaa magiaa. Ihmisraunio kun ei todellakaan ole silloin vireimmillään, ja välillä se touhuaminen voi olla jopa suorastaan väsyneen oloista, mutta helvetti se on silti ihan parasta. Niin rentoa, kiireetöntä ja siinä läheisyydenkaipuun tilassa se tarjoaa sielulle niin makeaa nektaria, että kroppa suorastaan huutaa sen perään. Koske mua, ihostele ja kyhnää mun kanssa. Hulluttele. Hiplaa, räplää, ihan mitä vaan, kunhan oot siinä. Välillä toki joutuu ihan vaan makaamaan, koska pumppu hakkaa ja vartalo huutaa lepoa. Mutta heti kun se hieman rauhoittuu, niin sormenpäät hakeutuvat sykkiviin paikkoihin, tutkimaan ihon poimuja ja kehon kaaria. Kämmenen liukuminen ihoa vasten vaihtuu…..noo, kaikenlaiseksi liukumiseksi, jossa ihokontakti on hyvinkin keskeisessä osassa. Ei siis enää mitään pinnallista hipsuttelua. Käytän mielelläni aika usein sellaista termiä, kuin ”sydäntä sulattava”, mutta edes tuo ei riitä kuvailemaan sitä tunnetta, joka siinä hetkessä on ilmassa.

Jo ihan puhtaasti tuon takia voisin ratketa ryyppäämään. Kosteita iltoja. Kosteita vällyjen välejä. Hieman ”kurkun kostuketta”, ja simaisia huulia.

Kosteat asiat siis seuraavat toisiaan. Voisi sitä kai pahempiakin asioita olla mistä nauttia ja koukuttua.

En nyt vielä kuitenkaan usko, että minulla olisi mikään addiktio tai että olisin riippuvainen. Ei pidä luulla, että se olisi ensimmäinen asia, mitä heti aamulla olisi kiva saada, tai että en pärjäisi päivääkään ilman. Kyllä minä pärjään ihan hyvin, vaikka en tuon tuosta sitä saisikaan. Toki pitääkin pärjätä, koska muuten se saattaa muodostua pidemmän päälle ongelmalliseksi, jos elämä pyörii vain sen ympärillä.

Ai niin, puhun nyt siis alkoholista, sen saamisesta ja juomisesta. Ajattelin vain ilmoittaa, ettet vahingossa luule minun nyt puhuvan seksistä. Sinä tuhma ihminen ajattelit kuitenkin niin.

Panohommat onkin sitten asia erikseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: