Sinua on varmasti joskus ahdistanut. Joskus enemmän, joskus vähemmän, ja joskus ihan vitusti. Se on aika riipivä olotila.
Jokainen varmaan reagoi ahdistukseen omalla tavallaan, omilla keinoillaan. Ja mitä vahvempana olo tulee, sen fyysisemmäksi se muuttuu. Minut ahdistus herkästi lamauttaa, yrittää laittaa tavallaan nurkkaan, vaikka juuri paikallaan oleminen on silloin kaikkein pahinta. Hankala tilanteena, koska mitään ei oikein saa aikaiseksi mutta pää sanoo, että pitäisi kokoajan tehdä jotain. Ettei vain pysähtyisi. Ettei vain kerkiäisi miettimään.
Sitä huomaa kulkevansa ympäri kämppää. Teputtavansa ympäriinsä vailla päämäärää. Näennäisesti tekevän jotain, mutta oikeasti mitään ei tapahdu. Tai no ehkä tapahtuu, sellaisia arkisia askareita kuten pöytien pyyhkimistä, pyykinpesua ja tavaroiden siirtelyä. Mitä vaan, ettei kerkiä ajattelemaan mitään, pysähtyä miettimään.
Koska pahinta on, kun pysähtyy ja on hiljaista. Tuntee kuinka sydän lyö ja päässä kohisee. Kuin keskellä rintaa olisi reikä. Kylmä rengas. Jokaisella uloshengityksellä tuntuu, että rintaranka painuu kasaan ja murentuu palasiksi. Eihän se niin mene, mutta siltä se joskus tuntuu. Silloin kun on vaikeaa, silloin kun huomaa, että on antanut itsensä laskeutua siihen sielussa olevaan monttuun. Kuoppaan, jonka reunoista on vaikea saada otetta, jotta saisi nostettua itsensä takaisin. Takaisin jaloilleen. Takaisin.
Eihän se kivaa ole. Itselle. Muille.
Aina en silti jaksa lähestyä sitä asiaa pelkän negatiivisen kautta. Taas kerran pitää muistaa, että vaikka elämässä tapahtuu asioita, jotka saavat sinut polvilleen tai lopulta epäilemään jopa itseäsi, niin myös sillä kivulla on aina jokin merkitys.
Ilman noita tunteita ne maailman ihanimmat asiat eivät välttämättä tuntuisi niin sydäntä sulattavilta. Taas kerran haluan ajatella niin, että suuret tunteet ruokkivat toisiaan ja tekevät niistä tuntemisen arvoisia.
Tunne on vain tunne. Se ei tee puolestasi mitään. Tunne ei pakota sinua toimimaan, ei vie käsiä tai jalkoja mihinkään suuntaan. Tunne ei tee valintoja puolestasi. Sinä itse teet ne valinnat ja ratkaisut. Teot. Ei niistä voi syyttää tunnetta.
”Et ole vastuussa tunteistasi, mutta teoistasi kannat vastuun”.
Näin olen joskus lukenut jostain, ja tuo on erittäin hienosti sanottu.
Sitä kuulee liian usein, että perustelu asioille on jokin tunne. Tavallaan joo, ymmärrän jotenkin sen, että toimi sen mukaan miltä tuntui. Mutta. Ei kai sitä voi silti tunteen piikkiin yrittää laittaa, kun itse sinä lopulta valitsit tehdä niin.
Minulle tuli tunne, että haluan kirjoittaa tästä. Ahdistuksesta, tunteesta, tunteista. Ei se tunne tätä tekstiä silti luonut. Se oli vain fiilis. Sen jälkeen valitsin sen, että alan sovittaan sanoja yhteen ja kirjoitan. Tunne oli ehkä enemmän vain sitä mustetta kynän päässä.
Kuljin siis tunteista tekoihin ja nyt seison tässä. Sanojeni takana. Se tuntuu tavallaan hyvältä. Nyt tuntuu hyvältä. Katsotaan, mihin se tunne johtaa. Mitä tämä tunne saa minut tekemään.
Vaikkakin, taas kerran se tunne ei laita minua tekemään yhtään mitään. Se on vain kipinä, joka starttaa koneen käyntiin.
Itse minä valitsen, että painanko kaasua vai en.
toffeeKolli 