Rikkinäinen prinssi.

”Olipa kerran”.

Noilla sanoilla sadut aina alkavat, joten niin aloitan minäkin.

Olipa kerran pieni prinssi, jonka kaunis mieli muutti maailmaa ympärillään. Maailmaa, joka muuttui hänen mielialan mukaan. Kukaan ei tiennyt, että päivänpaiste ja rankkasateet seurasivat hänen mielensä liikkeitä.

Prinssi kasvoi vuorten keskellä, vehreässä laaksossa, jossa hän tunsi olevansa turvassa. Nuo jylhät vuoret pitivät rajuilmat poissa laaksosta ja pakottivat myrskyt kiertämään, kun sellaisia osui kohdalle. Nuo vuoret antoivat tilaa auringolle ja kevyelle tuulelle, ja suojelivat hänen matkaa silloin, kun tummat pilvet yrittivät kiivetä vuorten seinämiä.

Vuodet vierivät ja prinssin maailma muuttui synkemmäksi, raivoavat myrskyt reunustivat valtakuntaa aina vain useammin. Tuuli ja sade piiskasivat vahvojen kallioiden reunoja, korkeimpien huippujen samalla hiljalleen murentuessa. Mitä matalammaksi kalliot hioutuivat myrskyissä, sen useammin tummat pilvet pääsivät niiden yli, valuttaen vetensä laakson rinteille. Hiljalleen puro kasvoi ensin joeksi, ja joki muuttui kohisevaksi koskeksi. Virtaava vesi hioi kallioiden pintaan aina vain syvempiä uomia.

Silloin alkoi valjeta, että aina kun prinssin mieli on synkkä, niin sadepilvet alkoivat kerääntyä laakson ympärille.

Vuoret laakson ympärillä tekivät parhaansa, mutta eivät enää pystyneet estämään tummien pilvien valumista laakson päälle. Hiljalleen nuo pilvet varjostivat aurinkoa, ja laakso alkoi peittyä pimeyteen.

Prinssin mieltä yritettiin piristää ja pitää hänet hyväntuulisena, jotta laakso kylpisi valossa ja auringossa. Mutta silti myrskyt palasivat, aina vain voimakkaampina. Aina vain pimeämpinä. Aina vain useammin.

Lopulta prinssi oli pakko lähettää pois, vuorten taakse, jotta laakso ei hukkuisi myrskyn ja sateiden alla. Jotta yksi ei hukuttaisi kaikkea. Yksin hän ei joutunut lähtemään, vaan hän sai mukaansa kaikkein vahvimmat soturit, jotka pitivät prinssistä huolta.

Prinssin lähdettyä laakson elämä palautui hiljalleen parempaan. Sateet vähenivät, myrskyt hellittivät. Häntä kaivattiin, mutta samalla elämä oli kuitenkin hetkellisesti helpompaa. Valo palasi laaksoon.

Prinssi itse huomasi, että laakson ulkopuolella hänen oli kevyempi hengittää, vaikka hän kaipasikin takaisin. Mutta hän ei voinut palata. Ei vielä. Hän palaa, kun vuoret ovat ensin saaneet ansaitsemansa levon, kun prinssi on ensin saanut oman matkansa päätökseen. Matkan, jonka aikana hänen tummat pilvensä toivottavasti hajoavat. Matkan, jota kukaan ei ymmärtänyt hänen tarvitsevan. Matkan, jota hän ei ymmärtänyt muiden tarvitsevan.

Vahvoja ovat kaikki. Laakso, vuoret ja tuo pieni rikkinäinen prinssi.

Tämä satu ei lopu siihen, että kaikki elävät elämänsä onnellisina loppuun asti.

Miksi sadut aina loppuvat noihin sanoihin. Miksi tuo kuulostaa aina siltä, että tarinankertoja ei ole jaksanut enää keksiä enempää, vaan päätti oikaista ja keksiä helpon lopetuksen. On täysi valhe, että tarinan päätteeksi kaikki eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Kyllä kaikki tietää, että ei se mene niin. Ehkä niitä tarinoita kutsutaankin juuri siksi saduiksi.

Tässä tarinassa kaikki elävät elämänsä päivä kerrallaan, ja toivottavasti löytävät hieman onnea joka päivästä. Ei satua, vaan elämää. Toivoa. Pieniä hetkiä. Onnen hetkiä.

Niitä onnen hetkiä toivomme myös tuolle pienelle, rikkinäiselle prinssille.

Eikä hän rikki ole. Tämä oli vain satu.