Hidasta elämää-sivu kysyi Facessa tuon kysymyksen, ja kansa reagoi. Silmät pyöreänä luin postauksen kommenttikenttää. Piti oikein kahlata niitä läpi ja samalla mietin, että kyllä ihminen on aika brutaali otus, koska parhaimmillaan kommentit oli osastoa ”ei vittu ikinä”. Hyvin jyrkkää kommenttia. Hyvin jyrkkää. Ja paljon.

Väkisin jäin miettimään, että päteekö tuo ehdottomuus myös muilla elämän osa-alueilla, vai onko kyse vain seksuaalisesta kanssakäymisestä parisuhteen ulkopuolella olevan toisen ihmisen kanssa tai että petetään kumppania henkisellä tasolla. Äkkiseltään itselle tuli mieleen, että tuollainen ehdottomuus seuraa varmasti perässä myös muissa parisuhde-asioissa. Pitäisin outona, jos tuo suhtautumistapa koskisi vain ja ainoastaan osa-aluetta nimeltä pettäminen.

Kyllä itseäni sattuisi huomattavasti perinteistä fyysistä pettämistä enemmän sellainen laiminlyönti, jossa minut jätettäisiin huomiotta. Sellainen, jossa ajatellaan omia etuja ja omaa itseä toisen kustannuksella. Itsekäs saa toki olla, ja pitääkin aina joskus olla, mutta terveellä tavalla. Henkinen laiminlyönti on mielestäni jo ajatuksenakin paljon tuhoisampaa kuin fyysinen pettäminen. Se porautuu paljon syvemmälle kuin mitä pippeli voi ikinä upota pimppiin.

Eikä nyt tarvitse väkisin ymmärtää väärin minun sanoja, en minä ole tässä puolustelemassa tai arvostelemassa ketään, vaan kertomassa minun henkilökohtaisia mielipiteitä. Minä en pidä siitä, että ihmiset pettävät toisiaan. En pidä siitä, että ihmiset eivät ole rehellisiä toisilleen. Tuskin kukaan haluaisi tuntea oloaan ”kusetetuksi”. Oli kyseessä sitten henkinen tai fyysinen pettäminen. Se on toista kohtaan aika inhottavaa ja epäkunnioittavaa toimintaa, joka jättää ihmisen sieluun jäljet pitkäksi aikaa. Nämä ovat toki mielipideasioita, mutta mielestäni, jos on munaa pettää toista, niin silloin pitää olla sitä samaa munaa myös kertoa siitä. Rehellinen kertominen on myös viesti välittämisestä. Silloin anteeksiantokin on varmasti helpompaa.

Ne raastetut repaleet

Ne lasinsirut, joita sydän saa osakseen eivät saisi määrittää petettyä, eivätkä myöskään pettäjää. Se on myös paljon itsestä kiinni, kuinka sinä annat sen vaikuttaa sinuun. Koska jos haluat jäädä kaltoinkohdellun rooliin ja pitää siitä viimeiseen asti kiinni, niin se on yllättävän helppoa. Siihen alttarille kun polvistuu, niin lopputuloksena saavuttaa vuosien päästä oikeastaan vain katkeruutta ja hukatun elämän. Ei ole sen arvoista.

Tässä kohtaa tekee mieli kysyä sinulta lukijani, että millainen sinä olit aiemmin ja millainen olet nyt. Tuo on sellainen asia , jota kannattaa mielestäni välillä itse kunkin miettiä. Itse olen ainakin usein tätä pohtinut.

Aika kuluu

Jos ajattelen itseäni 10 vuotta taaksepäin, niin joudun toteamaan, että en ole nyt se sama ihminen. Mennään 20 vuotta taaksepäin, ja voi todeta, että onpa ihminen jumalauta muuttunut, ja varsinkin tuon arvomaailman suhteen. Niin se vaan menee. Ja kaiken päälle pallitkin ovat paljon kurttuisemmat kuin parikymppisenä, mutta sille minä en mitään voi. Olisi ehkä pitänyt ostaa silmänympärysvoiteen lisäksi sellaista pallinympärysvoidetta, niin olisi sielläkin siloista ja kimmoisaa. Tämä ei nyt sinänsä liittynyt tekstin aiheeseen, mutta tulipahan vain mieleen…..tämäkin asia.

Palataan siis aiheeseen. Kommenteissa mainittiin paljon myös siitä, että ”anteeksi voi antaa, mutta ei unohtaa”. Öö, tuota, varmasti jollain tasolla totta, mutta hieman tuo silti kalskahtaa omaan korvaan. En minä haluaisi elää niin, että pidän aina mielessäni sen, että toinen on pettänyt. Jotenkin vaikea ymmärtää ajatusta, että ”annan sinulle anteeksi, mutta en ikinä unohda”. Toisin sanoen jäät aina miettimään, että niin kävi, ja kohta huomaat odottavasi, että niin käy varmaan uudestaan. Kuulostaa samalta kuin ”annan anteeksi, mutta en enää luota sinuun koskaan”. Tuolta pohjalta onkin varmasti hyvä jatkaa sitä iloista yhteistä elämää. Ehkä tuolla ajattelutavalla on parempi vain päättää se suhde. Toki luottamus voi kriisissä rakoilla, mutta jälleen kerran ne teot ovat tärkeämpiä kuin sanat. Asioita voi aina rakentaa uudelleen, myös sitä luottamusta. Ei niillä teoilla silti ole kovin suurta merkitystä, jos niitä ei osata myös ottaa vastaan. Jos siltikin epäillään ja toistetaan fraasia ”kerran pettäjä, aina pettäjä”, niin on vaikea kuvitella, että tuon päälle rakennetaan enää kovin vahvaa parisuhdetta.

Ehkä tuolloin tarvitsee hyväksyä se, että ne omat suhteet kestävät siihen ensimmäiseen virheeseen asti ja sitten on aika vain vaihtaa seuraavaan.

Koska me perkele tehdään niitä virheitä. Satutetaan toista, satutetaan itseämme. On melko absurdia ajatella, että ”minä en ikinä”. Koska silloin, kun sattuukin käymään niin, että huomaa toimineensa toisella tavalla, niin pitäisi muistaa mennä peilin eteen kertomaan myös itselleen, että ”minä en ikinä”. Katsoa itseään peilistä ja miettiä miltä tuntuu. Kertoa myös itselleen, että annan tekoni anteeksi, mutta en unohda koskaan mitä tein. Annan minulle anteeksi, mutta en luota enää itseeni. Koskaan. Lopuksi muistaa kertoa peilikuvalleen, että nyt kun olet kerran pettänyt niin tulet aina pettämään.

Aika raadollinen ajatus, vai mitä. Mutta jos on valmis ajattelemaan toisesta ihmisestä noin, niin silloin pitää olla valmis ajattelemaan myös itsestä samalla tavalla. Toimiessaan väärin pitää osata olla myös itseään kohtaan yhtä jyrkkä, kuin mitä ajattelee muiden toimista.

Jos ei osaa nähdä omassa toiminnassa mitään ongelmaa, niin silloin se kuulostaa aika ylimieliseltä.

Elämässä tapahtuu virheitä. Ja ne sattuu. Mutta se, miten ne käsittelee ja miten niihin suhtautuu määrittää sen, kuinka paljon ja kuinka kauan ne tekevät kipeää tai tuntuvat pahalta.

Haluatko itkeä vai nauraa?

Haluatko murjottaa vai iloita?

Haluatko katkeroitua vai elää?

Elämä on valintoja.

Minä mieluummin elän ja rakastan. Nautin. Silloinkin, kun se tuntuu vaikealta ja sattuu. Koska muuten sitä vajoaa vain syvemmälle. Joskus kukaan muu ei voi potkia sinua perseelle kuin sinä itse.

Se on se hetki, kun sinä teet sen valinnan, ja sitten jatkat eteenpäin!