Nuoremman herkun ja kuuman puuman vanavedessä.

Toisen heleän pehmeä ääni saa korvat ja vähän muutakin minussa kehräämään, ja toisen vahva karisma pistää ihmisen hiljaiseksi. Nyt otetaan käsittelyyn kaksi aivan hillittömän hienoa kappaletta. Niputetaan niitä yhteen, sovitetaan sanoja elämän ympyröihin. Tämä saattaa sukeltaa nyt sinne henkilökohtaiselle puolelle, mutta niinhän tekstini muutenkin tuppaavat menemään. Kuten ole todennut, niin musiikki herättää tunteita ja ajatuksia. Fiiliksiä. Niistä tämäkin teksti syntyi.

Ensiksi suosittelen, että kuuntelet Kaija Koon (ja Pyhimyksen) kappaleen Sattuu, ja jatkat sen jälkeen lukemista.

Jotenkin tuossa kappaleessa on sellaista elämän realismia ja jopa raadollisuutta. Niin kauniita sanoja. Rehellistä ja suoria.

Mielestäni kappaleessa on sitä tahtoa. Sitä, että haluaa omasta tahdosta, valitsee itse. Hyväksyy sen, että elämä on juuri sellaista kuin se on. Sitä, että kaikesta huolimatta valitsee sen, mikä tuntuu lopulta hyvältä. Itseltä.

Vaikeaahan ihmisen elämä välillä on. Ei kai sellaista polkua olekaan, jossa aina liihotetaan pelkillä ruusujen terälehdillä. Väistämättä sinne sekaan eksyy myös niitä piikkejä ja se sattuu, kun ne osuu kohdalle. Siinä kohdassa sydän on se, joka ottaa ne ohjat. Kliseistähän se on, että tuo verta suoniin pumppaava lihasmöykky tekisi oikeasti mitään muuta kuin sen oman työnsä. Mutta siellä se elämänpiikkiin astuminen kuitenkin lopulta tuntuu. Painaa rinnassa ja puristaa. Joskus ihan sattuukin. Kuten laulussakin sanotaan, sydän tietää. Sinä tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan.

Tuota laulua kuunnellessa tulee rivien välistä väistämättä mieleen puhumisen tärkeys. Se, kuinka oikeasti ja aidosti avaa mieltänsä toiselle, niin hyvässä kuin pahassakin. Keskustelee, itkee, nauraa ja tietysti kuuntelee. Niin helpot kuin myös ne maailman vaikeimmatkin asiat. Koska, jos ei puhu ja pidä yhteyttä, niin miten toinen voi edes arvailla, mitä oikeasti koet tai tunnet. Jos taas ollaan avoimia puolin ja toisin, niin on erittäin suuri todennäköisyys, että molempien sydän tietää missä mennään. Vaikka kävisikin niin, että kaatuu ja sattuu, niin yhdessä asioiden läpikäyminen on paljon rakentavampaa, kun keskusteluyhteys toimii. Eikä tarvitse arvailla tai pahimmillaan olettaa.

Kun uskaltaa avata raa’astikin omaa maailmaa, niin se kertoo myös siitä, että luottaa toiseen. Sydän tietää senkin.

Joskus ihmisestä löytyy puolia, jotka saattavat lopulta hieman yllättää. Asioita, joita ei mykkäkoululla ja puhumattomuudella saavuteta. Se tunne on sanoinkuvaamaton, kun tajuaa, että tuo edessäni oleva ihminen on sana sanan jälkeen aina vain mielenkiintoisempi. Se herättää palavan halun tutustua syvemmin, ja saa janoamaan lisää.

Tästä voidaankin hypätä seuraavaan artistiin, joka on Nelli Matula ja kappale Limbo. Taas pyydän kuuntelemaan ensin biisin ja jatkamaan lukemista sen jälkeen.

Nyt on Nelli makealla äänellään kiteyttänyt niin hienosti sen tunteen, kun ei ihan oikeasti malta pysyä housuissaan ja haluaisi jo toisen siihen viereen. Kirjaimellisesti. Se on huumaava tunne, kun tahtoisi olla vain lähellä, koskea, nuuhkia ja tuntea toinen siinä iholla. Se kutkuttavan ihana tunne, kun työnnät kasvot hänen niskaan, suoraan sinne hiuksien sekaan ja vedät nenän kautta syvään henkeä. Se on asia, jonka sydän tuntee myös. Tulee tarve tarttua tiukemmin kiinni. Ottaa kontaktia hieman kovempaa. Toisen kosketus, joka kihelmöi iholla ja vaivihkaa kulkee läpi vartalon. Nostaa karvat pystyyn.

Välillä on aivan hillittömän teinimäinen olo. Ei nyt aivan jalat putoa alta, mutta ei se välillä kaukana ole.

Hän sanoo, että olen ihan hassu ja aivan pöllö. Sanokoon minun puolesta mitä tahansa, en välitä. Itse olen kertonut, että niin huvittavaa kuin se onkin, niin taidan olla ihan vaan ihastunut. Myönnetään, että se voi tuntua hassulta, mutta miksi minä sitä peittelisin. En ole enää teini. Tällä iällä voin jo sanoa suoraan, enkä kainostella epävarmana tennareita tuijotellen. Hän pyörittää minut humalaan, kuten Nelli laulussaan mainitsee. Kun omat jutut ja arki ahdistaa, niin hän on se, joka mua tanssittaa. Niin, että henkinen puoli minussa on aivan siinä limbossa. Lumoava fiilis. Jalat eivät lähdekään alta, vaan ennemminkin irtoavat maasta. Sitä miettii toista, voi melkein haistaa hänen niskansa tuoksun, tuntea ihon sormien päissä. Muistaa sen tunteen, kun liu’uttaa aivan varoen kättä pitkin selkärankaa ja huomaa, kuinka iho menee kananlihalle. Selkä kaartuu.

Kuten sanoin, vitun teinimäistä, mutta niin helvetin hyvän tuntuista ja vain sillä on väliä. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään niitä huumeiden käyttäjiä, koska jos niistä aineista saa samanlailla hyvän olon, niin onhan se koukuttavaa. Hitto.

Aloin jo miettimään, että onkohan minun sisäinen mies nyt vain mennyt jotenkin pilalle. Aivot on jo iän myötä hieman pehmenneet ja homma menee lepertelyksi. Kaiken maailman hattarapuheiksi ja makean siirapin valutukseksi.

Pitäisi ehkä hakea tallista moottorisaha ja pakkasesta pullo kossua. Vetää perseet ja mennä kaatamaan vaikka puita. Voisi siinä kännipäiten silpaista sahalla pohkeeseen ja tosimiehenä teipata haavan umpeen jesarilla. Kirota mennessään naapurusto ja lopuksi ajaa koko perhe pihalle kirves kädessä. Raivota sitä, että ei ole edes perkele pakkasta. Perheellähän saattaisi olla ulkona mukavaa, kun on lämmintä. Komentaa heidät takaisin sisälle ja pistää seisomaan avoimeen arkkupakastimeen.

En tiedä, miksi edes haluaisin tehdä noin, vaikka todellinen suomalainen umpijuntti saattaisi näin toimia.

Valitsen kuitenkin mieluummin lepertelyn ja kauniit lauseet. Annan itselleni luvan olla ihastunut. Vielä herkullisemmaksi tämä muuttuu siinä kohtaa, kun tietää, että välillä tuon lepertelyn voi vain paiskata nurkkaan ja olla reippaasti tuhma. Härski ja rietas. Koittaa, jos saisi pelkillä sormilla toisen selkärangan sulamaan. Jos sormet eivät riitä, niin saatan minä osata jotain muutakin. Jotain sellaista, missä se vartalon tanssittaminen vaihtuu äänihuulien laulattamiseksi.

Koskettaa niin, että herkkä sydän tietää taipuvansa limboon.