Kävin perkele muutama viikko sitten kaupungilla vähän viihteellä. Eipä mennyt taas ihan kuin Strömsössä. Henkinen puoli minussa sai jälleen hieman pureskeltavaa ja sulateltavaa.
Mielestäni osoitin kyllä varsin suurta reippautta ja ripeyttä toimissani sen hetken jälkeen, kun ensin sain idean, että tässähän voisi käydä vaikka hieman kaupungilla.
Olin siis ollut hyvin aikaisesta aamuyöstä iltaan asti työreissulla, ja kotiinpäin ajellessa tämä suuri ajatus muutamasta iltaoluesta valtasi janoisen mieleni. Hyvät ideat kannattaa, ja pitääkin tietysti toteuttaa. Joten, kun pääsin kotiovesta sisälle niin minusta kuoriutui salamaakin nopeampi suihkuttelija ja vaatteiden vaihtaja. Hetken päästä huomasin istuvani bussin penkillä matkaseurana pari tappia kaljaa. Eikä aikaakaan, kun jo hörpin niitä Koskipuistossa hymy naamalla. Hieno suoritus, äitikin voisi olla pojastaan ylpeä….jos olisi.
Noo, ihan parilla oluella oli ajatus käydä jossain juottolassa ja painella sitten kotiin nukkumaan. Vieläkään ei mennyt niinkuin Strömsössä.
Lopulta ilta hieman venähti, ja anniskeluravintolan omistajakin oli varmaan tyytyväinen antamastani panoksesta hänen palveluitansa kohtaan. Lopulta n. 05.00 hoipuin Koskenrannassa makkaraperunoitani märehtien ja bussia odotellessa. Tähän asti kaikki sujui kuitenkin vielä melko mallikkaasti.
Kotimatka olikin jonkinmoinen oma seikkailunsa, johon verrattuna Frodon ja kumppaneiden sormuksen kuljetus saa lähinnä leppoisan päiväkävelyn piirteitä.
Bussiin minä kyllä lopulta kiipesin kyytiin. Bussissa minä myös muistan istuneeni. Jossain kohdassa bussissa tuli vain todella pimeää ja seuraavan kerran kun silmäni näkivät valoa, niin kello oli n. 07.00. Ai että.
Eikä siinä mitään, mutta olin ilmeisesti uneksinut iloisesti päätepysäkille, siitä takaisin keskustaan ja aika paljon ohikin. Toisin sanoen, kotiin halusin ja päädyin jumalauta aivan toiselle puolelle Tamperetta. Hieman sekavassa olotilassa ponkaisin bussista pihalle seuraavalla pysäkillä. Hienosti paistoi aurinko sunnuntaiaamuna, mutta ei se kovin mieltä lohduttanut. Oli lähinnä olo, että en pääse ehkä ikinä kotiin asti. Verestävin silmin tutkin bussiaikatauluja ja totesin, että odotan nyt sitten tässä sitä samaa bussia, josta juuri hyppäsin pihalle. Se kun käy toisen pään päätepysäkillä ja lähtee takaisin.
No, bussi tuli, minä hyppäsin sisään iloisesti tervehtien ja penkille istumaan. Skarppaus oli kova, mutta pitkä oli matkakin. Ja ne luomet painoivat taas aivan liikaa.
Onneksi bussikuski herätti minut, tosin olin päätepysäkillä, mutta tällä kertaa jumalauta edes oikealla puolella kaupunkia.
Kovasti häntä hymyilytti kun kyseli, että mihin mahdan oikeasti yrittää päästä. Olin kuitenkin hänen vuoron aikana jo tullut keskustasta kyytiin, kiertänyt melko pitkän matkan uneksien, hypännyt bussista pihalle ja tullut taas hetken päästä takaisin kyytiin. Nyt olemme taas päätepysäkillä, joten on hieman epäselvää, että mihin mahdan pyrkiä.
Voi luoja että siinä kohdassa aikuista miestä ehkä hieman hävetti. No, oikeastaan aika paljonkin. Mutta minkäs teet.
Mutta jäin oikealla pysäkillä ja pääsin kotiin. Hyvä minä. Papukaijamerkkiä tästä suorituksesta en silti ansaitse, mutta ehkä jonkin sortin sitkeyspalkinto olisi kyllä kelvannut.
Olin lopulta kotona n. 08.40. Mietin, että ehkä olisi parempi vain pysyäkin siellä.
Kyllä linja-autossa vaan on sitä tunnelmaa. Kun oppisi vielä käyttäytymään iän vaatimalla tavalla. Mutta eipä ollut ainakaan tylsää.
Ei minulla, eikä sillä bussikuskilla
toffeeKolli 