Saatana kun suututtaa välillä. Eikä ole kyse taas mistään maata kaatavasta asiasta, mutta suututtaa silti.

On olemassa muutamia asioita, joiden suorittaminen on teinille aivan totaalisen mahdoton homma. Ylivoimaisesti vaikeimpana tuntuu olevan valokatkaisijan painaminen sillä tavalla, että huoneessa loistava valonlähde sammuisi. Sen sijaan jokin maaginen voima kutsuu teiniä laittamaan joka jumalan valon päälle, mikä nyt sattuu hänen vaeltamalle reitilleen osumaan. Tätä olen mielessäni monesti ihmetelly. Ja ehkä vielä useammin kertonut sen teineille ääneen. Välillä kovallakin äänellä. (siis omille teineille, en tietenkään muiden kullanmuruille, vaikka joskus mieli tekisi)

Se on aivan käsittämätöntä. Kun teini käy nopeasti alakerrassa pyörähtämässä, niin siellä palaa kaikki mahdolliset valot, mitä nyt vaan voi löytää. Mitähän helvettiä siellä on mahdettu toimittaa, koska jokaisessa huoneessa on keritty käymään. Ainakin sen verran että sormet on hapuillut katkaisijaa. Eikä tuo käynti välttämättä kestä kuin keskimäärin ehkä 8,47 sekuntia.

Pienillä lapsilla on toisinaan kausia, jossa he pelkäävät jollain tapaa pimeää. Voisiko olla niin, että teini-iässä nuo pelot pimeässä asuvista möröistä palaavat mieleen. Jos siis teinit pelkäävätkin pimeää, mutta eivät enää kehtaa sitä myöntää. Auttaisikohan otsalamppu tuohon vaivaan. Jos vaan tietäisi, että millaiset otsalamput ovat tällä hetkellä muodissa, niin voisi ostaa sellaisia. Muutenhan teini ei sitä suostu käyttämään.

Toinen mikä tällaista isänretaletta ärsyttää on se, kun käsipyyhkeitä ei vaivauduta nostamaan takaisin paikalleen. Minun on vaikea uskoa, että käsiä kuivatessaan ei huomaisi, että nyt se pyyhe putosi. Vai varjeleeko teini vain hentoa selkäänsä, jottei se rasittuisi liikaa.

Niitä ärsyttäviä teinien tapoja ja piirteitä toki löytyy aivan saatanasti muitakin. Mutta ei tämä teksti loppuisi koskaan, jos niitä kaikkia alkaisin tässä perkaamaan läpi.

Ymmärrän toki, että teinin aivot ovat melkoisessa myllerryksessä hormonien ottaessa hänestä vallan. Ovat sokeita, kuuroja ja ajattelemattomia. Sanotaan, että heidän aivot ovat vielä hieman kesken.

Sitä pohtiessa täytyy sanoa, että heistä on kasvamassa aivan helvetin fiksuja aikuisia. Koska hetkittäin ( eli useasti) tuntuu siltä, että kyllä ne vaan perkele on fiksumpia kuin mitä itse ajattelikaan. Jos nuo aivot ovat vasta kehitysasteella, niin ei mene kovinkaan kauaa siihen, että todetessaan isin oleva vähän tyhmä, he ovatkin täysin oikeassa.

Ja onhan minullakin varmasti niitä ärsyttäviä tapoja. Niitä, jotka saa teinin raivon valtaan. Mutta se nyt on päivänselvä asia muutenkin. Koska olen heidän isä. Tein mitä minä tahansa, niin heidän mielestä olen joka tapauksessa ärsyttävä, rasittava, ankara ja muuten vaan perseestä. Pilaan kuulemma jopa heidän elämän.

Onneksi minulla on sen verran tyhjää tilaa pääkopassa, että kaikki nuo teiniangstin tuotokset sujahtavat melko sulavasti korvasta sisään ja toisesta ulos. Huutakoon perkele, jos se helpottaa.

Ja hyvähän se on, että he vähän kapinoivat. Kokeilevat rajojaan. Kasvavat sellaisiksi kuin ovat. Koska vanhempiaan vastaan on turvallista testata niitä omia rajoja.

Opetella pitämään puoliaan.