Minä olen julma ihminen. Olen pakottanut toisen elämään vailla omaa tahtoa, vain ja ainoastaan minun kanssa. Kaikki nämä vuodet. Kaikki tulevat vuodet. Ikuisesti. Kontrolloin, alistan ja hajotan hänen lasisen itsetunnon, jotta hän ei osaa tai uskalla lähteä. Lähestyn vain seksin tarpeessa ja jos ei irtoa, niin menen vieraisiin. Vaadin selonteon menoistaan ja minulla on oikeus vaikka tutkia hänen puhelin aina kun siltä tuntuu. Jos ei muu auta, niin lyön. Aina en vaan osu, koska hahmotuskyky heikkenee kun on humalassa. Korvaan fyysisen väkivallan silloin solvaamalla. Sitä toki harrastan myös selvinpäin.

Hah.

Tuoko se perinteinen monogaminen parisuhdemalli on silloin, kun siinä on ongelmia. Jos näin on, niin sitten se on huono malli. Aina välillä tulee vastaan argumentointia yksiavioisen suhteen ongelmallisuudesta ja jollain tavalla jopa sen ”mahdottomuudesta” ihmiseläimelle. Mutta on kai niitä onnellisiakin suhteita, vaikka kuinka olisivat sitä perinteistä mallia. Toisaalta mietin myös, että onko muut suhdemallit sitten niitä ongelmattomia. En usko. En vain jaksa uskoa, etteikö niissäkin tapahtuisi inhottavia ja huonoja asioita. Ja etteikö niihin osuisi myös niitä ”huonoja yksilöitä”, jotka tekevät toisen elämästä helvettiä. Kiintymyssuhteita nekin, kukin malli omalla tasollaan, ja aina on joku, joka kiintyy sillä huonolla tavalla.

Parisuhteessa ja persereiässä voi muuten olla jotain samaa. Koska jos olet parisuhteessa yksi perse, niin yhteiselossa on silloin varmasti joku reikä. Pahalta tuoksahtava reikä, joka suoltaa paskaa suhteeseen. Ja molempia itse tutkiessaan tarvitsee avuksi peilin.

Palaan nyt takaisin tuohon tekstin aloituskappaleeseen ja tähän perinteiseen parisuhteeseen.

Alun sarkasmi oli hyvin karkea ja raadollinen yleistys sairaista ääritapauksista, mistä väliin puhutaan, kun aiheena on vanhan liiton parisuhteen ongelmat. Koska siellä tuota kuulemma tapahtuu. Ja aivan varmasti tapahtuukin, koska ihminen osaa olla halutessaan hyvin sairas paskiainen. Ja pahinta on toki se, että tämä voi olla/ on ollut hyvin todennäköisesti jonkun elämää. Se tekee vähän surulliseksi kun sitä miettii.

Perinteistä parisuhde-ajattelua pitäisi kuulemma hieman pöyhiä. On ilmeisesti vanhentunut malli, joka kaipaisi päivitystä. Enkä minä sitä kiellä. Koska jos sillä perinteisellä parisuhteella tarkoitetaan kahden eri sukupuolen välistä naimakauppaa, jossa naisesta tulee sormuksen jaon jälkeen miehen omaisuutta, niin silloin pitääkin tehdä jotain. Heittää tuo suhdemalli vittuun koko kentältä. Sitten mietin, että kuinka se pöyhiminen nyt pitää sitten suorittaa. Koska minkäänlaista ruotimista mihinkään suuntaan ei nykyään oikein pysty tekemään ilman, että joku pahoittaa mielensä ja päästää sisäiset perkeleet irti. Oli aiheena sitten yksiavioinen tai monisuhteinen yhdessäolo.

Olen huomannut, että tässä ajassa ihmiset aina silloin tällöin käyttävät parisuhde-keskusteluissa sellaista sanaa kuin muoti-ilmiö. Tämä termi ilmaantuu usein silloin, kun on puhe monisuhteista, tai ylipäätään jostain muusta suhdemallista kuin siitä perinteisestä.

Tuohan on sinänsä typerä ilmaisu, että muoti kun tulee ja menee, niin tiettävästi eri suhdemuodot eivät ole sellaisia asioita, jotka seuraavat muotia. Saa korjata jos olen väärässä.

Pohdin sitä, että miksi ihmiset käyttävät sanaa muoti-ilmiö. Itse olen sitä mieltä, että se on vaan helposti suuhun tarjoiltu mielleyhtymä, jossa medialla on oma osansa. Eikä tämä siis ole mikään mediaan luoma illuusio, vaan esimerkiksi vaikka avoin suhde on vain yksi aihepiiri muiden joukossa. Ei sen kummempaa. Tässä kohtaa moni kapeakatseinen sekoittaa sen ns. muoti-ilmiön ja ihan tavallisen asioiden esille tuomisen. Koska mielestäni maailma on tätä nykyä edes hieman avoimempi, jolloin vaikka niitä eri suhdemuotoja voi tuoda hieman enemmän esille kuin menneinä vuosikymmeninä. Paljon toki pitää mennä vielä eteenpäin, mutta on tämä edes pieni alku hyvälle.

Mutta ei suhteilut silti ole mikään muodin asia. Maailma on vain nyt hieman hyväksyvämpi ja se näkyy myös heille, jotka eivät ole tajunneetkaan muuta kuin sen ”normaalin parisuhteen”. Ei ole muotia elää avoimessa suhteessa, aivan kuten ei ole koskaan ollut muotia elää myöskään yksiavioisessa suhteessa.

Suhdeasiat ovat kyllä herkkiä asioita ja aiheuttavat ihmisissä suuria tunteita. Ja nyt syytän tässä ihan kaikkien suhdemuotojen edustajia. Aina silloin tällöin huomaa, että keskustelut kommenttikentillä kääntyvät herkästi sellaiseksi pilkunviilaamiseksi jossa takerrutaan siihen yksittäiseen sanojen muotoiluun. On saatettu hieman töksähtävästi ilmaista oma viesti, jonka seurauksena joku loukkaantuu tai kokee tarpeen takertua pikkuasioihin, vaikka viestin kirjoittaja ei välttämättä ole tarkoittanut mitään pahaa. Tätäkin olen miettinyt. Onko syypää tämä nykyajan viestintä-kulttuuri, jossa asiat kirjoitetaan lyhyesti ja ytimekkäästi, eikä lopulta viitsitä pysähtyä lukemaan sitä, minkä juuri näpytteli. Pitäisi lukea tekstinsä uudelleen ja miettiä, että haluanko minä sanoa juuri näin. Ja vasta sen jälkeen lähettää viesti.

Mutta on nuo kommenttikentät melko julmia. Varsinkin silloin, kun voi kirjoittaa jotain anonyymisti. Ne alustat, joissa kommentointi tapahtuu omana itsenä on edes hieman säädyllisempää sanan säilän käyttöä.

Mutta käydään siellä usein kiivasta keskustelua parisuhteista. Suu vaahdossa lauotaan kommentteja, jotka voisi myös pitää ihan omana tietonaan. Mutta kaikki ei siihen pysty. Olen useaan kertaan miettinyt selkeästi typerän kommentin kohdalla, että tuohon ei ehkä olisi enää vastaajan tarvinnut reagoida kovin vakavasti. Olisi ehkä voinut vain kommentoida, että ”tuo on sinun näkemys”. Ei se välttämättä ole silmien sulkemista, varsinkaan silloin jos kommentista itsestään jo näkee, että tämä henkilö ei tule hyväksymään mitään muuta mielipidettä. Se on vähän sama tilanne kuin se, että opettaisi nälkäistä karhua syömään lautaselta ituja, veitsellä ja haarukalla. Kyllähän siinä on teoreettinen, joskin häviävän pieni mahdollisuus, että pitkäjänteisen opettamisen jälkeen otso vetäisi ne herneenversot sivistyneesti aterimilla, söpö ruokalappu kaulassa. Todellisuudessa voisi kuitenkin käydä niin, että nalle ehkä purisi sinua. Ainakin yrittäisi.

Kyllä minäkin myönnän, että joskus tulee sanottua tyhmästi tai mietittyä ahtaasti. Silloin tekisi mieli purra itse itseänsä. Vaikka perseeseen, mutta en minä yllä. Kanssaeläjäni voisi kyllä puraista, mutta silloin en kokisi sitä rangaistuksena vaan pyytäisin puremaan lisää. Voisin pyytää myös rankaisemaan, mutta hän saattaisi ymmärtää väärin ja kaivaisi jo piiskaa ja käsirautoja kaapista.

Mutta hei, jos sovitaan yhdessä, että ei kritisoida toisten tapaa elää eikä tuputeta myöskään sitä omaa tapaa. Ollaan vaan. Ja eletään.

Jos minulta kysytään, niin minä haluaisin ainakin toistaiseksi jatkaa tätä perinteistä parisuhde-elämääni, joka tuntuu minusta hyvältä. Nyt. En minä tiedä, miltä minusta tuntuu tulevana kesänä, ensi vuonna, 10 vuoden päästä. En minä silti tarvitse kenenkään kommentointia minun tavasta, aivan kuten kukaan ei tarvitse minultakaan arvostelua hänen tavastaan elää.

Mutta keskustella voidaan. Ei se tarkoita sitä, että silloin arvostelee toista, jos kertoo omankohtaisen tunteen asiaa kohtaan. Yleensä ne mielenkiintoisimmat keskustelut käydään silloin, kun keskustelijat ovat jotenkin erimieltä tai eri kannalla. Silloin molemmat voivat myös oppia jotain uutta toiselta. Tai toisesta.

Ai niin, minähän unohdin tässä nyt sen, että eiväthän kaikki välttämättä edes halua mitään suhdetta. Ja unohdin varmaan monta muutakin asiaa.

Mutta minkäs teet. Olen kyllä yrittänyt aina ottaa vähän kaikki huomioon. En toki mitenkään makeasti mielistelemällä, koska maireus on naurettavaa. Enemmänkin yrittänyt huomioida ihmisiä arvostavalla tavalla. Silti, aina kumartaessani toiselle on toinen joutunut katselemaan pakaroitani.

Ja jos oikein kovasti yritän miellyttää kaikkia, niin loppujen lopuksi näytänkin persettä kaikille kun pyörin ympyrää nöyrästi kumarrellen.

Mitä luulet, kumman ihmiset muistavat paremmin. Sen että huomioin heidät, vai sen, että pyllistin heille.

Minä väitän, että muistaisin paremmin sen pyllistelyn. Perustan tämän väitteeni seuraavasti. Jos minulle tuntematon henkilö (ja varsinkin naispuolinen) katsoisi minuun kumartaen ja seuraava kääntäisikin selän ja laittaisi pepun näytille, niin aivan varmasti vain se pylly jäisi mieleen.

Mutta minkäs minä sille voin, pervo kun olen. Ja tulen varmaan aina olemaan.