Pitkän suhteen suola. Kyllä sekin voi janottaa.

Sitä muistaa lukeneensa, kuinka pitkässä suhteessa asiat herkästi valuvat arkiseksi ahertamiseksi ja suorittamiseksi, ja pikkuhiljaa se alun hehkuva ja räiskyvä kipinä vaihtuu vaihtuu sellaiseksi tasaiseksi hiillokseksi. Pahimmillaan jää vain kytemään. Miksi.

Toki sitä oppii tuntemaan toisen melko hyvin. Tulee hiljalleen rutiinit ja yhteiset tavat toimia. Ja ne toistuvat. Mutta tarvitseeko sitä silti tuudittautua siihen itsestäänselvyyden kehtoon keinumaan.

Koska siinä voi äkkiä käydä niin, että kädet ei enää keinutakaan sitä kovin lempeällä tavalla. Sitä pian keinutetaankin vain siksi, koska kehtoa nyt vaan pitää kuulemma keinuttaa.

Muistaakseni terapeutti Marika Rosenborg kirjoitti näin:

”Kun omaa puolisoa ei näe enää valittuna, vaan annettuna, on ymmärrettävää että etäisyys alkaa kasvaa. Kun ajattelet tuntevasi toisen kokonaan, kiinnostuksesi alkaa kadota.”

Korjatkaa, jos annoin kunnian tästä ajatelmasta väärälle ihmiselle. Joskus tuon jossain näin ja kirjoitin ylös, mutta sitä en kirjoittanut kuka näin totesi.

Mutta palataanpa tuohon lainaukseen ja mietitään sitä paremmin. Mielestäni tuo on hiton hyvin sanottu. Ja varsinkin näin suomalaisten tuppisuiden yhteiskunnassa, jossa ei turhista puhella, on helppo olla hiljaa ja olettaa tuntevansa toisen. Olettaa, että tietää mitä toinen haluaa ja ajattelee. Olettaa tietävänsä, millainen se toinen on. Koska mitä sitä turhaan kyselee, kun tuollainen samanlainen se on aina ollut. Kaikki nämä vuodet.

Kunnes ei enää ollutkaan. Eikä kuulemma ole ollut oletuksen mukainen oikeastaan aikoihin, hyvä jos koskaan.

Siksi puhumisessa taitaa olla kuitenkin ideaa. Olisi melko typerää olettaa, että ajan kuluessa ihminen pysyisi samanlaisena. Eiköhän me kaikki muututa. Kokoajan.

Ja se ei ole mitään huhupuhetta, että toiseen voi ihastua uudelleen vielä vuosikymmenten jälkeen. Mutta ei se kipinä mistään itsekseen hyppää ja sytytä sitä kuumaa liekkiä. Kyllä se työtä vaatii. Ja puhumista. Keskustelua ja avautumista sekä myös oman itsensä sisälle menemistä. Ja vielä kerran puhumista.

Olen myös sitä mieltä, että mitä enemmän sitä puhetta ja keskustelua on, niin sitä helpompi niitä omia asioita on tuoda esiin. On tavallaan lupa sanoa ja samalla tuntea olo turvalliseksi. Kuunnella ja tulla kuulluksi.

Puhuessa voi toki käydä myös niin, että kun molemmat tuovat sen sisimpänsä näkyväksi, niin huomataan, että oletukset ja todellisuus ovatkin olleet kovin kaukana toisistaan.

Se saattaa olla myös tuhoisaa yhteiselolle, jos maailmat ovatkin muuttuneet kovin erinäköisiksi. Mutta ei kai sekään aina huono asia ole. Hittoako sitä kummankaan pitäisi kaikessa hiljaisuudessa vain järsiä sitä puulta maistuvaa suhdetta. Jos ne yhteiset maailmat eivät enää kohtaa, niin ei se tilanne ainakaan paremmaksi muutu sillä, että lakataan puhumasta.

Sen sijaan, joskus puhuminen voi lyödä päähän kuin se kuuluisa metrinen halko. Ensin sitä menee aivan jumiin. Mutta voi luoja sitä tunnetta, kun sen toisen näkeekin ihan uudessa valossa. Kuin uutena ihmisenä, vaikka onkin niin kovin tuttu ja turvallinen. Se sama ihana ihminen, mutta aivan uudella tavalla kiehtova ja lumoava.

Siitä syntyykin sitten seuraava ongelma. Miten sellaisesta voi millään pitää näppejään irti. En minä ainakaan pysty.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: