Hivele sormilla minun sileää pintaa.

Sitä on välillä vaikeaa pitää sormiaan erossa. En minä sitä kiellä.

Viimeisen n. puolen vuoden aikana puhelimen käytön rima on noussut jo sen verran korkealle, että jopa Ringa Ropo joutuisi ponnistamaan ihan tosissaan ylittääkseen sen. Mutta toki siihen on myös syynsä. Pääsääntöisesti kuitenkin kirjoitan blogini tekstit puhelimella. Ja aika paljon sitä tuleekin kirjoitettua. Joskus ehkä liikaakin.

Kyllä siitä puolisokin huomautti jossain kohtaa, että vietät nykyään aika paljon aikaa puhelimen ääressä. Hän kun oli tottunut siihen, että luuri ei juuri kädessäni viipyillyt. Ja se oli kyllä ihan totta. Miksi sitä olisikaan silloin sen kummemmin tuijotellut, kun ei sen sisuksissa juuri mitään tapahtunut. Olen tämän aikuisikäni pysytellyt some-luolan suulla astumatta sisään. Korkeintaan hieman kurkistellut, mutta koskaan en ollut kokenut tarvetta liittyä mukaan. Nyt kuitenkin päädyin kaiken kirjoittelun yhteydessä liittyä heidän klaaniin, jotka puhelin naamansa edessä tarpovat tällä elämän tiellä. Siellä sitä nyt istuskellaan muiden seassa, pimeässä niska kyyryssä ja sininen valo vain loistaa naamaan.

Olen saattanut myös itse joskus puolisolle sanoa, että onko nyt pakko ottaa se puhelin käteen. Ja usein tekisi muutenkin mieli siitä huomauttaa, mutta kuka minä olen mitään sanomaan. En kuitenkaan istu yhtään sen korkeammalla jakkaralla. Enkä minä hänen puhelinta pelkää, joskus ehkä olen hieman kateellinen sille sen saamasta huomiosta. Mutta ainakaan toistaiseksi en ole vielä yllättänyt sitä puhelinta värisemässä hänen pikkuhousuissaan, samalla kun se lempeästi latausjohdollaan piiskaa puolisoni pakaroita. Uskon, että tuo puhelin tietää lopulta oman paikkansa tässä perheessä eikä lähde sooloilemaan omiaan.

Ihmiset kyllä viettävät paljon aikaa some-maailmassa. Toisaalta ymmärrän, koska ihmisten yhteydenpidosta iso osa koostuu nykypäivänä siitä. Itse en vain aina ymmärrä tuota, juntti kun olen näissä asioissa.

Suuri osa tuon maailman ”kavereista” ei kuitenkaan ole ehkä ihan oikeasti kavereita, välillä hyvä jos edes tuttuja. Ja kuten juuri totesin, juntti kun olen niin en vain aina ymmärrä, mitä helvettiä minä teen sillä tiedolla, mitä kaverini kaveri on tehnyt. En minä häntä tunne. Naamatuttuja ollaan korkeintaan. Päivityksestä päätellen ihan kivaa on ollut, mutta harvoinpa someen niitä paskoja asioita jaetaankaan. Elleivät ne sitten ole samalla jotenkin huvittavia. Muutenhan järjestelmä toimii lähinnä ilmoitustauluna muille siitä miten hienoja asioita ympärillä tapahtuu ja kuinka mukavaa oloa tämä minun elämäni on.

Ja taas kerran tämä homma meinaa mennä paasaamiseksi omien ahtaiden näkökulmien pohjalta. Joten eiköhän lopeteta.

Koska kuka minä olen lopulta sanomaan mitään siitä, kuinka tarpeellista on nähdä jonkun puolitutun ihmisen tarinoita. Itse kuitenkin jaan omaa tarinaani blogi-muodossa, ja yritän houkutella mukaan itselleni tuntemattomia lukijoita. Eli kaiken jälkeen on taas vain parempi mennä peilin eteen tervehtimään omaa ylhäistä tekopyhyyttäni. Varmuuden vuoksi täytyy ihan kumartaa, ettei hän vain loukkaannu.

Päivitelkää ihmiset elämäänne juuri niinkuin haluatte. Se on teidän elämä. Ja jakakaa sitä iloa myös muille.

Minä teen sitä samaa, mutta olen vain naamioinut sen näköjään blogi-muotoon. Ihan sama.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: