Mikä siinä on, että asioiden pitää tuntua joskus niin monimutkaisilta ja vaikeilta. Onko näin siksi, että meillä on aikaa elämässä myös pysähtyä. Ajatella. Ihminen kun on vähän hassu otus. Meidän ei tarvitse tehdä suoraviivaisia ja nopeita päätöksiä hetkessä, koska olemme päässeet melko korkeaan asemaan ravintoketjussa. Meidän ei tarvitse ainakaan pääsääntöisesti pelätä, että jos nyt aikailen, niin kohta joku tulee ja perkele syö minut.

Sitä on aikaa pohtia kaikenlaista. Miettiä elämää. Raapia päätä siitä, kuka minä olen ja kuka hän tuossa on. Ketä me ollaan, miksi juuri me ollaan tässä. Me. Sinä ja minä.

Vaikka emmehän me kaksin ole, koska meidän kahden yhdessäolo on luonut jotain meitä suurempaa. He meitä rakastavat ja seuraavassa hetkessä haluaisivat vihata. Laulavat ja huutavat. Heidät me otamme syliin, jos saamme kiinni. Isoimmat melkein juoksevat karkuun, aivan kuin halaus olisi pahinta ikinä. Luotamme siihen, että joku päivä hekin tulevat halaamaan. Omasta tahdostaan.

Sitä odottaessa voimme silti halata toisiamme. Pitää ihon vasten ihoa. Välillä niin, että tulee ihan hiki. Katsoa silmiin, silloinkin kun on pimeää. Tietää että toinenkin katsoo, vaikka pimeässä ei näekään mikään. Puhua, katsoa, ihastua, vihastua. Koskettaa ja päästää irti, raapia niin että iho menee vähän rikki. Ne jäljet ei satu, mutta ne tuntuu. Välillä sitä voi pahoittaa mielensä ja seuraavassa hetkessä onkin onnensa kukkuloilla. Ja muillakin kukkuloilla. Vaikka kaivaisi itse itselleen kuopan, niin tietää toisen tulevan avuksi silloin, kun ei itse pääsekään sieltä ylös. Ja hän tekee sen pyytämättä. Aivan kuten minäkin tekisin.

Onko se sitä, mitä en ääneen sano. Sitä, mistä lauluissa kerrotaan. Sitä, mihin lasten sadut aina kauniisti päättyvät.

Onko se sitä liimaa, joka on välillä niin saatanan tahmaista ja tarttuvaa, välillä taas vähän pinnalta kuivanutta. Sitä liimaa, jota olette yhdessä levittäneet.

Liimoja on monenlaisia. On sellaisia, jotka ovat kuivuttuaan todella joustavia ja kestävät pitkään rasitusta. On liimoja, jotka muodostavat erittäin vahvan sauman, mutta jos sitä saumaa taivuttaa, niin liitos napsahtaa poikki ja palaset irtoavat toisistaan. Uudelleenliimaus vaatii vanhojen ja kuivuneiden liimajäämien poistamista, ennen kuin palat voidaan taas liittää toisiinsa. Muuten liitos voi jäädä heikoksi.

Silloin kannattaa ehkä paremmin tutustua siihen, mitä palasia ollaan yhdistämässä ja valita liima sen mukaan. Jos edellinen liima olikin huono valinta.

Toiset liimat kuivuvat nopeasti, mutta niissä on yleensä myös lisä-termi ”Pika”. Toki itse liimaus saadaan nopeasti tehtyä, mutta lopullisesta liitoksen kestävyydestä ei välttämättä ole takuita.

Useimmiten ne liimat, joissa on pitkä kuivumisaika, ovat niitä parhaita. Sellaiset muodostavat rauhassa sen sidoksen kappaleiden väliin, kunhan sen annetaan rauhassa kuivua. Kuivuttuaan se liitos kestää yleensä huomattavasti enemmän kuin se, jossa liima on valittu lyhimmän kuivumisajan mukaan.

Tärkeintä on muistaa varmistaa, että se liima jota käytetään, soveltuu kyseisten kappaleiden toisiinsa liittämiseen. Koska jos liima ei tartu kunnolla kuin toiseen kappaleeseen, niin ennen pitkää se sauma ratkeaa. Ja silloin nähdään, että ei se ollutkaan koskaan edes liimaantunut kunnolla. Siinä voi sitten pohtia, että miten se liitos edes kestikään näin kauan.

Käyttäkää sitä liimaa. Lutratkaa tarvittaessa, sivelkää toisenne. Pysykää hiljaa paikallaan, toisissamme kiinni, jotta se kuivaa. Liimaa teidät yhteen. Sitten voitte tempoa, vääntää ja elää sen mukaan, millaisen liiman yhdessä valitsitte.

Ja aina voi toki liimata uudestaan, jos se sauma hajoaa. Liimata palat uudestaan, jos te yhdessä niin haluatte.