Liikaa vauhtia, pään sisällä. Liikaa ajatuksia. Liikaa asioita. Ehkä tämä on liioittelua, mutta tältä se välillä tuntuu. Eikä tämä vauhti välttämättä edes näy ulospäin.

Paitsi ehkä sellaisena hetken kestävänä jäätymisenä. Pikkusen yskäisee pääkopassa ja silmät pysähtyy. Ehkä ajatukset virtaa niin kovaa, että se lamauttaa hetkeksi. Tai sitten pienet aivoni päättävät vain ottaa pakollisen aikalisän ja käynnistävät koneen uudestaan. Hetkellinen tyhjä katse. Pitkät jää päälle.

Siinä kohdassa kun minulta kysytään, että mitä mietit, niin vastaus on yhtä tyhjä kuin katsekin. Joko siellä pään sisässä ei oikeasti liiku mitään, tai vaihtoehtoisesti siellä on niin monta ajatusta päällekkäin, ettei sieltä pysty mitään erittelemään.

Lainaus Bess:n kappaleesta Melodia:

”Mitä lujempaa menee sitä enemmän kokee, mitä hitaampaa menee sitä enemmän ehtii tuntee”

Tämä säkeenpätkä tarttui korvaan. Hieno ajatus. Mutta tarkemmin pohdittua alkoikin tuntumaan, että ei se ihan noin aina menekään. Ainakaan itsellä.

Silloin kun se oma ajatus laukkaa takasuoraa kuola valuen, niin siinä ehtii tuntea monenlaista asiaa. Tuntea kyllä, mutta ei ehdi vellomaan yksittäistä ajatusta niin kauaa, että se muuttuisi kokemiseksi. Saati kokemukseksi.

Valokuidun lailla ajatuksen virta syöttää uutta asiaa ja tukkii kaistan. Se on vähän kuin ottaisi eteensä koko Karkkikadun tarjonnan , ja alkaisi siitä järjestyksessä syöttämään 3 sekunnin välein aina eri makeisen suuhun. Juuri kerkiää maistamaan, tuntemaan vähän uutta, ennen kuin se sekoittuu muihin makuihin. Ja lopulta tulee jo kiire vain niellä ettei tukehdu herkkuihin.

Mutta jos onnistuisi hieman hidastamaan. Kerkiäisi kokemaan sen mikä päässä pyörii. Keskittymään siihen. Huono puoli tässä rauhallisessa kokemisen hetkessä on se, että näin tapahtuu yleensä silloin kun ei tarvitsisi. Eli toisin sanoen, kun päivän vauhti vihdoin laskee kierroksia, niin silloin yleensä makaa mukavasti peiton alla. Silloin tajunta päättää, että nythän meillä onkin hyvin aikaa ruveta kokemaan. Laitetaanpa tälläinen ajatusten tulva päähän. Niitä voi sitten kokea haluamassaan järjestyksessä. Varovasti mieleni syöveri kuiskaa vielä korvaan, että mieti ihan rauhassa. Sinulla on koko yö aikaa.

No mikäs siinä. Nostanpa tyynylle valahtaneet silmäpussit takaisin verestävien silmien seuraksi. He ovat hyviä tuttuja ja tulevat hienosti toimeen keskenään, yöstä toiseen. Levottomat jalat haluavat yleensä myös mukaan näille jatkoille.

Mutta ei se huono asia ole, että kokee ja tuntee vahvasti. Koko sydämellä.

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin välillä sitä itseasiassa kokee ja tuntee sillä tavalla, että herkkä sydän meinaa pullahtaa ihan pihalle asti. Silloin ei tuntemisen ja kokemisen välisellä vauhtierolla ole niin väliä. Yleensä kaikki alkaa juuri tässä kokemisen ja tuntemisen muodossa rauhallisemmin ja vauhti vain kasvaa loppua kohti. Suorastaan kiihtyy. Toki joskus se voi livahtaa vauhdikkaaksi jo heti alkumetreillä.

Mutta siinä ei jää epäselväksi, että olikohan mukana kokemista tai tunnetta. Kyllä oli. Paljon. Tunsin kokevani ja koin tuntevani.

Itseasiassa sen jälkeen kuulemma nukkuukin paremmin (jos siis on Petri Nygårdia uskominen).

Mutta vaikka minä niin kovasti koen ja tunnen, ei se tee minusta silti kokemusasiantuntijaa. Paitsi omalle itselleni.