Noniin. Nyt se on sitten edessä. Se uusi ja uljas elämä. Omat kuviot, kasvavat vastuut. Muutto ja raikkaana puhaltavat tuulet, jotka lempeästi työntävät selkään ja ohjaavat eteenpäin. Tuon tutun ja turvallisen maailman jättäminen taakse ja omannäköisen elämänvaiheen opettelu. Tuoreita askeleita. Vastaan on tulossa asioita, joita ei ehkä ole ajatellut tai ymmärtänyt aiemmin, mutta jännitys ja uteliaisuus ajaa eteenpäin. Vapisevat siivet ovat ajan myötä muuttuneet vahvemmiksi. Ovat levällään ja niitä heilutellaan jo ihan tosissaan.

”Mä oon nyt pakannut aikalailla kaikki mun tavarani. Jotain varmaan unohtuu, mut haen niitä sit myöhemmin”

Hieman nuo sanat karheasti rapsuttavat sielun pintaa ja osa siitä karheudesta tarttuu myös kurkkuun ja silmänurkkaan, vaikka sisimmässäni olenkin onnellinen hänen puolesta.

Kuten otsikossa kerroin, niin haikeus on hieman ilmassa. Meillä vanhin lapsi muuttaa nyt siis pois kotoa. Omilleen, omaan asuntoon täältä äidin ja isin helmoista. En voi olla kuin ylpeä hänestä ja siitä, millaiseksi nuori mies kulkiessaan kasvaa. Jotain suurta on hänen sisällä tapahtunut tässä viimeisen vuoden aikana. Vaikka hän vielä lapsi onkin, niin on hänessä jo paljon sitä aikuistakin. Toki hän hetkittäin käyttäytyy kuin pahainen teini, harottavan muistinsa ja kuutamolla kulkevan järjenjuoksun kanssa. Mutta kukapa meistä ei. Ja varsinkin tuossa iässä.

Kyllä minä tartun ylpeänä häntä olkapäistä kiinni ja ohjaan kohti uutta. Päästän irti ja työnnän vapauteen. Kerron, kuinka olen aina hänen turvana ja apuna, kun hän sitä tarvitsee. Kerron, että vaikka hän kotoa lähteekin, niin koti on silti hänelle aina avoin. Vaikka tuskin hän kotiin haluaa takaisin palata. Ja miksi palaisikaan. Hän haluaa aikuistua, alkaa elämään sitä omaa elämää. Hänen näköistä elämää. Uskon silti, että tieto siitä, että saa myös epäonnistua ja tehdä virheitä, antaa turvaa ja varmuutta. Jotta voi rohkein mielin yrittää ja kokeilla. Koska kaikki me epäonnistutaan välillä. Koska kaikki me tehdään virheitä. Niin minä kuin sinäkin. Hän myös. Silloin löydämme samalla niitä rajoja, omia ja muiden. Otamme niistä oppia ja kannamme vastuuta. Se on kai sitä kasvua.

Hän on nyt pakannut romunsa pahvilaatikoihin, omia rakkaita tavaroita ja lapsuusmuistoja. Mukaan mahtuu myös tavaroita, joita olemme halunneet antaa hänelle uuteen kotiin. Tavaroita, joita hän tulee tarvitsemaan itsenäisessä elämässään.

Yksin hän ei ole silti muuttamassa. Hänen tärkeä ihmisensä muuttaa saman katon alle. Kaksi nuorta uuden matkansa alussa, sovittamassa palikoita ja etsimässä sitä yhteistä polkua vilpittömällä nuoruuden innolla. Heillä on nyt elämä kasvamassa omiin käsiin ja vauhti on kova, niinkuin pitääkin. Ei muuta kuin silmät kiinni ja kaasu pohjaan. Sitä ehtii sitten vanhempana painamaan sitä jarrua, kun ei enää oikein näe minne on menossa. Nyt ei tarvitsekaan nähdä sen tarkemmin, suuntaviivat riittää.

Mene lapsi. Elä. Naura ja rakasta.

Joka päivä.