Tohtorin pakeille olisi varmaan syytä mennä. Se, että kaikesta pitää ensitilassa vääntää jotain kaksimielistä, alkaa muistuttamaan jo jonkin sortin pakkomiellettä tai addiktiota. Valitettavasti olin taas tilanteessa, jossa ensimmäisenä assosiaationa tuli vain niitä lohenpunaisia, riettaansuloisia mielleyhtymiä.
Tämän postauksen kaikki kunnia menee meidän perheen pienimmän lapsukaisen kaverille, ihan tuohon parin talon päähän.
Hänen puheessaan ei oikein tuo ärrä vielä pärähdä, joten kun hän halusi trampoliinille, niin tuo naseva vaatimus sisälsi sanan Pampoliini. Erityisen hellyyttävä sana, mutta pervo mieleni tuotti siitä heti toisenlaisen mielikuvan, jonka seurauksena minulla oli taas hetken omituinen, härski virne naamalla.
En tiedä sinun mielipidettä, mutta mielestäni tuo nyt vain väistämättä kuulostaa erityisen söpöltä kutsumanimeltä pimpille. Tuon voisi ottaa ihan yleiseen käyttöön. Tuota termiä täytyy toki ymmärtää käyttää vain silloin, kun kun tekee mieli leperrellä niitä kepeitä ja pikkutuhmia juttuja. Helliä vihjauksia ja kuiskauksia korvaan ohimennen. Rivoja asioita sanoessa pampoliini on vain aivan liian löysä sana. Siinä suuressa kiiman tuoksinassa, silloin kun mielessä on vain pillut, kullit ja makea seksin hajuinen ilmapiiri, ei kukaan halua puhetta pampoliinista. Koska, jos pyydetään, että ”pane nyt ja panekin kovaa”, niin silloin ei kannata sanoa antavansa pampoliinille kyytiä. Voi käydä niin, että saa kuvitella lopun ihan omassa mielessä ja antaa itse itsellensä kyydityksen.
Mutta, kyllä minun ainakin tekee mieli pampoliinia. Usein. Tai, no jos rehellisiä ollaan niin aina. Mutta kuten jo itsekin totesin, ehkä minulla on jonkinasteinen pakkomielle. Jokin oireyhtymä, joka harhauttaa harmaansävyiset aivosolut keskittymään jalkovälissä sijaitseviin asioihin. Mene ja tiedä. Mutta palataan siihen ihanaan pampoliiniin.
Voisin mielelläni vähän pompotella pampoliinin päällä, niin että tulee hiki ja hengästyy. Tunnustella pampoliinin pintaa, kevyesti heilutella ja nytkytellä. Tuntea sen jousto. Keinunta. Varoen ottaa ensin kevyitä liikkeitä ylös ja alas. Pikkuhiljaa lisätä tahtia ja lopulta antaa kyytiä oikein kunnolla. Täydestä sydämestä, niin lujaa kuin kropasta irtoaa. Sen jälkeen voisi köllötellä pampoliinin pehmeässä syleilyssä. Antaa hengityksen tasaantua ja hien laskea. Pötkötellä rentona ja liu’utella sormia pampoliinin reunalla.
Ja kyllähän pampoliini tykkää myös, kun sille antaa aikaa. Kun huomioi hänet, eikä jätä yksinään. Pölyttyy vain pinta sellaisesta käyttämättömyydestä. Ei hyvä. Pampoliinin omistaja saattaa kuitenkin haluta, että sillä olisi olo kuin omenalla. Olisi herkullinen ja mehevä, punaiset posket ja sisus täynnä siemeniä.
Joten panepas pomppien. Siitä pampoliini tykkää. Tai sitten panet ihan vaan tavallisella tavalla, mikä nyt hyvältä tuntuu. Kunhan panet.
toffeeKolli 