Blogini tekstit pohjautuvat aika vahvasti ihan omaa elämää koskettaviin asioihin. Toki tämä on varsin luonnollista. Olisi jopa hieman outoa, jos kirjoittaisinkin muiden ihmisten henkilökohtaisista asioista. Alkaisi tuntumaan ehkä juoruamiselta ja selän takana puhumiselta. Mutta eihän se, että kirjoitan omasta elämästä silti tarkoita sitä, että kaikki tekstini olisi kuin suoraa käsikirjoitusta minun maailmasta. Tai siis on, tavallaan. Mutta hetkittäin niitä on vain siellä rivien välissä, toisinaan hyvä jos sitäkään. Lopputulkinta jää sinulle hyvä lukijani. Sinä saat tehdä ne omat oletuksesi tekstien pohjalta, joissa voit osua joko oikeaan tai mennä täysin metsään.

Asiat ja aiheet joista kirjoitan tuppaavat tekstiä luodessa hyppivän aaseina sillalta toiselle ja muuntuvan monesti sellaiseksi yleiseksi pohdinnaksi. Tai vastavuoroisesti täysin turhanpäiväiseksi kirjoitteluksi.

Niin käy itseasiassa yllättävän usein. Hetken mielijohteesta toinen aivosolu saa ajatuksen ja kertoo minulle, että tästä aiheesta voisit raapustaa jonkun nasevan kirjoituksen blogiin. Mutta heti kun se on saanut ruoskittua minut kirjoittamisen vauhtiin, niin toinen ajatteleva osio aivoistani liittyy seuraan ja alkaa hämmentämään soppaa. Lopputuloksena nämä ajatusten sankarit unohtavat sen mitä piti tehdä ja poistuvat paikalta. Silloin minä jään istumaan puhelin kourassa ja katse on tyhjä.

Mitä tässä oikein tapahtui. Hirveällä innolla aloitin kirjoittamisen, mutta jo kolmannen lauseen kohdalla sormet pysähtyy ja sanojen muodostus loppuu.

Tekisi mieli hakata päätä patteriin, jos saisi sillä ajatuksen virran taas laukkaamaan. Toistaiseksi en ole sitä oljenkortta uskaltanut käyttää, koska todennäköisesti paksu kalloni voittaisi taistelun patteria vastaan. Millä minä sitten lämmitän torppaa, jos lämmönlähde on palasina lattialla.

Harhaileva mieli myös kätevästi hukkaa sen aiheen, minkä juuri aloitti. Toisin sanoen, kirjoittaminen alkoi ihan järkevästi ja hetken päästä pitää jo oikein miettiä, että mikäs oikeastaan oli se alkuperäinen aihe. Välillä kun tuntuu, ettei osaa itsekään ottaa selkoa omasta monimutkaisuudesta.

Mutta en anna sen haitata. Tuleepahan kirjoiteltua vähän kaikesta, kun ei aseta niille parille aivosolulle mitään tiukkoja rajoja. Saavat temmeltää iloisesti keskenään ajatusten tyhjässä hallissa. Voisin jopa sanoa, että olen tavallaan onnellinen, ettei niitä älynystyröitä ole siellä pään sisällä enempää. Johan sen on vanha kansakin todennut, että joukossa tyhmyys tiivistyy.

Eli tässä tapauksessa vähemmän voi siis ollakin enemmän. Sama asia on kirjoittamisen kanssa. Jo muutamalla tarkkaan harkitulla sanalla pystyy kertomaan todella paljon ja luomaan samalla syvyyttä sanomaansa. Jopa paljon enemmän kuin sillä, että selittelee ummet ja lammet. Mutta se taito pitää osata, koska muuten se ei välttämättä toimi ja lopputuloksena on vain jokin omituinen lause.

Täytyy jatkaa vielä harjoittelua. Omituisia lauseita osaan jo kyllä kirjoittaa.