Kun ei suunnittele, niin voi tehdä juuri sitä, mikä sattuu mieleen juolahtamaan. Tulee muuten tehtyä omituisia juttuja. Ja tulee myös oltua niin, ettei tee yhtään mitään.

Tämä oli aavistuksen teemana tämän pääsiäisen lomareissulla, johon lapset liittyivät lähinnä viestien ja videopuhelun muodossa.

Vantaalaisesta hotellista oli varattuna majoitus pariksi päiväksi ja mietittiin, että katsotaan sitten mikä on fiilis loppuloman suhteen. Jos lauantaina tuntuisi siltä, että venytetään reissua vielä päivällä, niin sitten tehdään sillä tavalla. Tai sitten tehdään toisella tavalla ja palataan kiltisti jo kotiinpäin.

Torstai lähti kyllä ihan sujuvasti liikkeelle ja jälki oli suorastaan nättiä. Kauniimpi osapuoli meistä kahdesta kaipasi palavasti yläpään karvoitukseen kohennusta. Niinpä käytiin yhteisen tuttumme juuri avaamassa kampaamossa nimeltä Nätti Töölö. Ja kuten jo mainitsinkin, niin jälki oli nimensä mukaista. Nättii sanon minä.

Välissä pyörähdettiin hotellilla ja sen jälkeen pientä pohdintaa illan menoista. Olen usein huomannut, että vaikka siinä on oma hohtonsa, kun pyyhkäisee vain liikkeelle ja katsoo mitä ilta tuo, niin silti joskus edes jonkinlainen suunnitelma olisi paikallaan. Nimittäin Helsingin kaduilta ei tuntunut alkuillasta millään löytyvän sopivan näköistä kuppilaa parille juomalle. Nirsoja kai oltiin. Jostain syystä päädyttiin lopulta tyhjään karaokebaariin, jossa ei todellakaan tehnyt mieli laulaa. Olisi todennäköisesti saanut laulaa niin monta kappaletta peräjälkeen kuin huvittaa, mutta jotenkin ei vaan ollut fiilistä. Tulipahan kuitenkin käytyä ja kaljakin maistui ihan kaljalta, joten sillä saralla kaikki oli kunnossa. Mutta juomiset jäi lopulta siihen yhteen tuopilliseen. Amatöörien toimintaa, hävetä pitäisi.

Näin voi käydä, kun antaa kohtalolle vähän liian vapaat kädet. Ei vaan aina lähde ilta laukalle, vaikka kuinka ravaa pitkin katuja.

Eipä vaivannut krapula perjantaiaamuna. Päivän seikkailujen lomassa eksyttiin kylpylään, ja vielä oikein rehvakkaasti aikuisten K-18-osastolla. Tiedän, että ensimmäinen ajatus on, että tuon täytyy olla joku kylpylän ja pornoleffan välimaasto, mutta ei se ole. Ohuesti ehkä salaa tuota toivoin, mutta minullahan on vain vähän sairas ja perverssi mielikuvitus. Täytyy silti rehellisesti sanoa, että näin lapsivapaalla reissulla ei olisi tuo kylpylän tavallinen puoli ihan hirveesti edes kiinnostanut. Mutta tuolla aikuisten puolella ei lasten huutoa kuulunut, vaan oli hyvinkin rauhallista ja hiljaista. Paljon rennommaksi ei enää menoa saa, kun drinkki kädessä voi köllötellä altaalla ja käydä koeajamassa erilaisia saunoja.

Itseasiassa ainoa oikea suunnitelma koko viikonlopulle oli se, että perjantaiksi meillä oli liput Klamydian keikalle Tulisuudelmaan. Hieman tuo keikkapaikka rapautti ihmisen sielua, mutta yritin kestää sen kuin mies. Toisaalta, tuon lähemmäs ei pääse laiva-baaria, vaikka emme risteilyllä olleetkaan. Sen verran kanssajuhlijoita kuitenkin loppuillasta keinutti, että laivasimulaattori oli täysin realistinen vertauskuva.

Aamulla aurinko oli mielestäni merkittävästi kirkkaampi kuin yleensä. Huomasin myös tarpeen kulkea hieman kumarassa, vaikka selässä ei mitään vikaa ollutkaan. Mistä lie johtui.

Pakko sieltä hotellista oli silti poistua, vaikka olisi niin voinut jäädä patjan painoksi. Mutta kun kello juoksee eteenpäin, niin on tehtävä jotain ratkaisuja. Suunnitelmat puuttuivat edelleen, mutta jotain päätettiin vielä tehdä, kun nyt on kerran vapaata. Niinpä pyrähdettiin junalla takaisin Helsinkiin ja vuorossa oli reissun ex tempore-hetki. Käveltiin lähimpään hotelliin, suoraan tiskille ja suora kysymys: ”Onko vapaita huoneita ja pääseekö huoneeseen heti?”

Hetkeen tietokonettaan tutkailtuaan virkailija kertoi, että kyllä tämä onnistuu ja avainkortit kädessä marssimme kohti huonetta. Näiden ulos-/sisäänkirjautumisien välissä ei kovin paljon puolta tuntia pidempään kulunut. Mutta nopeat liikkeet on aina niitä näyttävimpiä.

Siinä sängyllä, peittojen ja tyynyjen seassa, hennon krapulan saattelemana alkoi taas sama pohdinta. Mitähän sitä tänään tekisi?

Ajatuksellisesti sitä voisi vaikka ottaa kaupunkipyörät ja polkaista meren rantaan. Kävellä siellä sulavan veden äärellä. Olla vaan ja hengittää. Päätyä vaikka hautausmaalle kävelemään, vailla kiirettä ja aikataulua. Ihan muuten vaan. Nauraa itsellensä, että onko tämä nyt se vanhuuden merkki. Tarjolla olisi satoja baareja ja ravintoloita, joissa voisi viettää railakasta lapsivapaata, ja sen sijaan päätyy uurnalehtoon. Ehkä jopa hieman säälittävää, mutta näin me perkele tehtiin.

Pitäisi ehkä ruoskia itseään häpeästä, mutta en vaivaudu. Eikä kanssakulkijani mitenkään kärsivältä näyttänyt, joten ehkä tämä täytyy nyt henkisesti hyväksyä, että näin pääsi käymään. Varmaan hetkittäin jälkikrapuloissa näytimme siltä, että toinen jalka on jo haudan puolella.

Noo…..kaupunkipyörillä mankeloimme takaisin keskustaan, pyörät parkkiin ja kun kerran kävelemisen makuun päästiin niin ei muuta kuin tossua toisen eteen. Suurella hartaudella kiertelimme kaupungilla etsien jotain makuhermoja kutkuttavaa ruokaravintolaa. Ja kaiken sen etsimisen jälkeen päädyimme lopulta ostamaan kaupasta kaikkea tapas-henkistä herkkupalaa. Siitä taapersimme nälkäisinä, tukka putkella ja nilkka suorana hotellihuoneeseen ja sänkyyn syömään. Paljon intiimimpi tunnelma kuin ravintolassa, täytyy myöntää. Hieman ehkä sotkuista, mutta hitonko väliä. Välillä pitää mennä tunnelma edellä.

Lopuksi täytyy todeta, että kun olet vatsa täynnä ja tukevasti asettuneena lämpimän peiton alle vaakatasoon, niin ei ole kovinkaan helppoa nousta sieltä siihen juhlimis-tunnelmaan. Eikä sitten noustukaan. Kyllä jäätiin niille sijoille.

Pienen hetken mietin, että pitäisikö tässä taas, vieläkin hävetä vähän. Läpsiä hieman poskelle ja haukkua itseään laiskaksi ja saamattomaksi. Mutta jätin sen tekemättä, koska muistin, että kävimme jo hautausmaallakin. Mielestäni se oli suurempi synti.

Vanhaksi on tultu, ei voi mitään. Lohduttaudun sillä, että olen nyt nähnyt Akseli Gallen-Kallelan haudan. En minä siitä mitään kostu, mutta muistinpa nyt tämän. Baarikierroksesta olisi todennäköisesti jäänyt vain niitä hataria muistoja. Jos niitäkään.

Mikä nyt sitten olisi ollut paras vaihtoehto, niin en minä tiedä. Eikä kiinnosta. Viikonloppu meni kuitenkin mallikkaan sekavasti ja se saa riittää.

Se on kai sitä elämää. Niitä hyviä ja huonoja ratkaisuja, vaihtoehtoja ja päätöksiä. Tekoja ja tekemättä jättämisiä.

Ihmisen kokoisia valintoja.