Elä hetkessä. Tartu hetkeen.

Joskus toivon, että joidenkin sanontojen käyttö kiellettäisiin. Ymmärrän kyllä tuon hokeman idean, mutta silti se hieman raastaa paloja sielusta, kun joku sitä käyttää. Toki vika on enemmän siinä kohtaa minussa, kuin sanonnan käyttäjässä.

Silti olen sitä mieltä, että elämässä on tavallaan enemmän kuin se, mitä on nyt. Siitäkin huolimatta, että asiat kuitenkin tapahtuvat vain tässä hetkessä. Nyt. Eivät ennemmin eivätkä myöhemmin. Ehkä se riippuu paljon siitä, miltä kantilta asioita tuijottaa.

Mutta se hetkessä eläminen. Kyllä se on välillä saatanan vaikeaa. Olla tässä ja nyt, elää tätä. Olla huolestumatta milloin mistäkin. On paljon helpompi miettiä, mikä on pielessä kuin ajatella sitä, mikä on nyt hyvin.

Ja sehän me osataan. Se murehtiminen ja valitus. Joko menneestä, tulevasta tai tästä hetkestä, kun kaikki on perseestä

Oikein suomalaisuuden perikuva. Kaikki on hyvin ja siinä on silloin jotain vikaa. Jos oikein manailee, niin saa sen hyvän olon pois ja edes jotain kurjuutta siihen tilalle. Sitten on hyvä olla. Kun voi murehtia, märehtiä ja rypeä suossa. Kunnes tulee perkele talvi ja se suo jäätyy. Mihin ihmeeseen sitä nyt upottaa saappaansa. Voisi toki tarpoa syvässä lumessa, mutta ei se saappaan varteen sujahtanut lumi vielä korvaa sitä, kun oikein kunnolla raahustaa siellä murheiden suossa. Sulava lumi sukkaa vasten lähinnä vituttaa. Ei muuta.

Mutta jos heittää ne saappaat ja sukat pois. Paljain jaloin pettävällä hankikantosella tepastelu sen sijaan alkaa jo muistuttamaan sitä suomalaista perkelettä. Joka askeleella terävä lumenreuna repii nilkoista nahkaa, kun juokset paljain jaloin suolla, etsien sitä sulaa silmäkettä johon vajota.

Ehkä hieman ylidramatisoitua kerrontaa, mutta niinhän me välillä tehdään.

Minulla on vahva epäilys, että esi-isämme täällä pakkasen syleilemässä luonnossa ovat olleet kovin samanlaisia.

Siinä kohdassa, kun luolassa ollut nuotio on perkele mennyt sammumaan, on juostu järven jäälle ja huudettu kurkku suorana. Kirottu ja raivottu.

Järven toisella puolella asuva heimo on silloin ottanut ryhmysauvan karvaiseen käteen ja lähtenyt vierailuille. Ja syyksi on saattanut riittää se, että joku saatana on tullut huutamaan heidän järvelle. Koska vain he saavat raivota tämän jäätyneen veden äärellä.

Nyt huomasin, että aika kauas karkasi tämä teksti tuosta aloituksen aiheesta. Ajatuksen laukka vei vähän oudoille poluille, taas.

Mutta palataan siihen hetkessä elämiseen. Tai oikeastaan niihin hetkiin, jotka ovat ennen ja jälkeen tämän hetken.

Muistelen mennyttä, mietin tulevaa. Molemmista voi ahdistua ja ilostua. Niin voi toki tästäkin hetkestä.

Silti pidän tavallaan enemmän niistä hetkistä, jotka ovat jo tapahtuneet tai tulevat tapahtumaan. Toki osaan nauttia, elää tai vihata sitä tilannetta, missä milloinkin olen. Mutta loppujen lopuksi se, mitä muistan menneistä hetkistä tai mitä odotan tulevalta, antaa sille sen painoarvon. Jos nyt karkeasti asian ilmaisee.

Mutta jokainenhan painaa omalla tyylillään tätä polkua eteenpäin. Muistelee, odottaa tai elää hetkeä.

Kesyttää niitä perkeleitä.